Beau Geste (Michael York) on Sir Hectorin (Trevor Howard) adoptiopoika ja hänellä on myös kaupan päälle tullut ‘vähemmän identtinen’ veli Digby (Marty Feldman). Yllättävän mutkikkaaseen juoneen mahtuu ahne ja ukkoaan huomattavasti nuorempi äitipuoli Flavia (Ann-Margret), macguffinina kallisarvoinen safiiri ja luonnollisesti raaka kersantti Markov (Peter Ustinov). Lyhyesti Beau livahtaa Muukalaislegioonaan, Digby seuraa perässä ja vähän muutakin. Tämä vauhdikas juoni on kylläkin pelkkä tekosyy Marty Feldmanille, sillä se on pelkkä lähtökohta hauskuuttamiselle.
Marty Feldman oli samaa sukupolvea brittikomediassa kuin Monty Python. Hänen uransa jäi lyhyemmäksi, mutta tämä mulkosilmäinen britti teki komediaa omalla tavallaan. Alkunimen mukaan Beau Gestestä kertova [I]Vihoviimeiset erämaalinnakkeen sankarit[/I] on parodia ja sovitus moninaisista aavikolle sijoittuvista leffoista. Mukana on siis Ranskan Muukalaislegioona, beduiineja joita johtaa sheikki (James Earl Jones), kangastuksia ja kaikkea mahdollista. Feldman ei niinkään kehittele aiheesta vitsejä vaan kertoo tarinan vitseillä ja niitä tulee valtavalla vauhdilla. Mukana on hassua dialogia, absurdeja kohtauksia, visuaalisia gageja ja yllättäviä sävymuutoksia. Lyhyesti sanoen kaikkea mahdollista joka saattaa kiskoa katsojasta esiin nauruja.
Ohjauksen ja käsikirjoituksen hallintotöiden lisäksi Feldman ei varsinaisesti tee pääroolia, vaan on enemmänkin tarinan käsittämättömyyksien tarkkailijana. Varsinaiseen sankarrooliin laitettu Michael York suorastaan nauttii suoraviivaisesta roolistaan joka keikkuu parodian ja vakavan rajalla. Antagonistiksi laitettu Peter Ustinov on erittäin tuntuvasti parodian puolella ja hän ottaa roolinsa juuri oikealla (hevosannoksen) määrällä itsetyytyväistä ylinäyttelyä.
Mukana on valtava määrä komediaa ja nautittavat näyttelijät, mutta jokin tässä elokuvassa ei oikein täsmää. Ehkä se johtuu siitä että mukana on myös tarkkaavaisuutta vaativa juoni jonka seuraaminen tulee vaikeammaksi nauraa räkättäessä tai sitten se johtuu siitä että Feldman ei missään nimessä ole hienovarainen komediansa suhteen. Kaksimielisyydet ovat todellakin kaksimielisyyksiä ja jokainen vitsi paukautetaan katsojan silmille ilman minkäänlaista tai pohjustusta. Lopputulos on karkea, mutta tehokas komedia, sillä se naurattaa useissa kohdissa.
