Will Kane (Gary Cooper) on viimeistä päivää työssä sheriffinä ja aloittaa päivänsä menemällä naimisiin Amy Fowlerin (Grace Kelly) kanssa. Iloinen päivä kylläkin saa huonon käänteen sillä pelätty roisto Frank Miller (Ian MacDonald) on tulossa kaupunkiin ja tämä on sellainen persoona joka kantaa kaunaa. Lisäksi tämän kolme kätyriä, Colby (Lee Van Cleef), Pierce (Robert J. Wilke) ja Ben Miller (Sheb Wooley) ovat juna-asemalla odottamassa. Junan saapumista edeltävän tunnin aikana ehtii tapahtua paljon ja rauhallisen huolekkaasta sheriffistä kuristuu kyynistynyt antisankari joka kohtaa neljä vaarallista kelmiä yksin tasaisella armoa anomatta tai sitä antamatta.
Fred Zinnemanin ohjaama western-klassikko kertoo lyhyellä mitallaan kokonaisen kaupungin historian ja myös sen nykyhetken ja paljastaa myös sen pinnan alla virtaavia kaunoja. Luotettavaksi luullut apurit paljastuvat pelkureiksi, esikuva osoittaa olevansa pettynyt idealisti ja yksinäinen sankari voittaa vain häikäilemättömillä kepulikonsteilla.
Gary Cooper aloittaa pääroolinsa varsin leppoisalla, isällisellä otteella, mutta kuluva tunti kuristaa itsepintaisesta virkamiehestä kovan, karhean ja kurttunaamaisen pyssymiehen jonka jokainen ele huokuu halveksuntaa ja tarkoituksenmukaisuutta. Karu todellisuus ihmisluonnosta puristaa esiin karun selviytyjän joka ei kuuntele mitään muuta kuin omaa harkintaansa ja murskaa esteet tieltään.
Varsinaisena pahiksena Ian MacDonald ei paljoa elokuvassa ole, mutta käsikirjoitus rakentaa hänestä raa’an, uhkaavan roiston jonka otteet ovat tarpeettoman kovat. Milleriä suuremman uhkan kuitenkin muodostaa Hadleyvillen väestö joka osoittautuu suorastaan vastenmielisen pelkurimaiseksi. Kaikista suurinta rohkeutta osoittaa Helen Ramírez (Katy Jurado) joka on vaikeuksista huolimatta raivannut tiensä eteenpäin ja Katy Juradon tumma ääni on kuin luotu ylpeälle ja vahvalle meksikolaiskaunottarelle jonka ei enää rohkeuttaan tarvitse todistaa eikä myöskään siihen rupea. Kaikkien muiden hahmojen kohdalla haluttomuus olla Kanen apuna kuvataan puhtaana pelkuruutena.
Vaikka kerronta on tiivistä reaaliaikaisuudessaan on mukana muutamia harmillisia ryppyjä. Dimitri Tiomkinin liiankin pirteä musiikki soi liiankin usein ja siten heikentää kireän tunnelman vaikutusta, joskin muutamissa kohdissa on musiikki asianmukaisen tylyä. Muutamat rypyt haittaavat katsomiskokemusta jota onneksi ei yritetä venyttää.
