On kulunut 57 vuotta siitä, kun kauppalaiva Nostromolla tapahtui jotain käsittämätöntä, mikä vaati viiden ihmisen ja yhden robotin hengen mutta aluksen ainoa eloonjäänyt, upseeri E. Ripley (Sigourney Weaver) ei sitä tiedä sillä hän on viettänyt nuo puoli vuosisataa kryounessa sukkulassaan. Sehän on vallan ymmärrettävää että uinailtuaan puoli vuosisataa herääminen on melkoinen järkytys. Ja sitäkin suurempi shokki seuraa kun hän kuulee että planeetta, mistä Nostromo vuosia sitten löysi jonkin tuntemattoman ja verenhimoisen eliölajin, on nyt Ison Pahan Yhtiön toimesta asutettu useilla sadoilla ihmisillä.
Ripley yrittää tietenkin puhua kapitalistipampuille järkeä, mutta eihän riitasointuja kuunnella. Vaan annas olla kun siirtokuntaan kadotetaan yhteys. Paikalle lähetetään tietysti tilannetta tutkimaan lauma karskeja merijalkaväen sotilaita jotka vääntävät aamupalaksi puoli kiloa rautatankoja. Ja Ripley seuraa perässä neuvonantajana, vaikka ensin empiikin karmeiden muistojen palatessa mieleen. Mutta nehän ovat pelkkää Pikku Kakkosen Jouluspesiaalia siihen verrattuna mitä ryhmä tulee kokemaan kun siirtokunnan hirmuinen kohtalo selviää…
Alien- elokuvasarja on erityisen mielenkiintoista seurattavaa juuri sen tähden että “quadrilogian” jokaisella osalla on eri ohjaaja ja sanomattakin on selvää että näin ollen myös lopputulos eroaa, joko haitakaasen tai toisin päin. Vertailua tulisi aina välttää mutta koska katsoin Ridley Scottin ekan osan ja Cameronin kakkososan putkeen, vertailua tulee pakostakin tehdyksi.
Siihen missä Scott nojaa huomattavasti enemmän tunnelman ja fiiliksen luontiin, vilkkuviin valoihin, autioihin käytäviin ja klaustrofobiseen herkutteluun, Cameronin heiniä on ennemminkin Wanha Kunnon kasariäksönhumppa. Örmyjä lakoaa maahan kuin heinää ja meininki on muutenkin massoja kosiskelevaa ja megaluokan kassamagneetille ominaista. Tällainen tyyli ei kuitenkaan vedonnut tähän sosiaaliturvan nostajaan (taidan jäädä oppositioon näemmä…) vaan ainaiseen tympeään räiskimiseen ja tuskanhuutojen ynnä onelinerien heittoon kyllästyy suht äkkiä. Varsinkin kesivaiheilla ja aivan lopussa oltaisiin hieman voitu nypistellä (happo)verenvuodatuksessa. Samoin hidastempoisuuden lisääminen olisi tehnyt pläjäykselle terää, nyt viiletetään koko ajan tukka putkella, toisin kun rauhallisesti fobioita nostattelevassa ykkösosassa.
Plussaa kertyy kuitenkin visuaalisesta ulkoannista joka on häikäisevä. Vaikkei hylätty siirtokunta ihan pärjääkkään massivisen laivan ahtaille ja likaisille ruumille, silti pelottaa. Oikeasti. Ainakin hetkittäin. Samoin ite otukset ovat karmaisevaa katsottavaa, mutta koska niitä vilisee joka kulmassa aina parin sekunnin välein niin petomainen ulkonäkö menettää nopeasti tehoansa. James Hornerin musiikki on tehokas tunnelmanluoja ja ehdottomasti erityismaininnan arvoinen, kuten myös Sigourney Weaverin rankka “bitch”-roolisuoritus saagan päähenkilönä. Samoin mieleen jäi yleensä Hulluna sinuun- sarjan mukavana heppuna tunnettu Paul Reiser, joka häärää joukon mukana Yhtiön määräämänä asianajajanilkkinä.
Aliens – Paluu on yleisesti tunnustetuin sarjan osa mutta minä kun en ole sen kummemin suuri scifi- kuin toimintafanikaan niin kyllästyin suht äkkiä tuliaseiden kanssa sähläämiseen ja koko kauhuelementti tuntui menevän ihan harakoille. Kasarifanaatikot ja äsken mainituista tykkäävät saavat varmasti rainasta enemmän irti mutta meikäläiselle näillä eväin Cameronin Aliens on sarjan heikoin osa, tosin nelosta en ole vielä nähnyt.
