Legendat voivat tehdä, mitä haluavat. Kun on vastuussa eräistä kaikkien aikojen parhaista toimintaelokuvista, voi rauhassa kerääntyä kaverien kanssa naureskelemaan keskenään. Joskus voi kutsua vaikka maksavan yleisönkin mukaan. Tämän oivalsi Sylvester Stallone, joka kokosi kasaan elokuvan Expendables (2010). Vanhoja ja uusia actiontähtiä vilisi silmissä, kaikilla heillä näytti olevan hauskaa, ja joitain nimettömiä statisteja kuoli kovaa tahtia. Toimintakohtaukset olivat sen verran unohdettavia, ettei niitä enää juuri muista, mutta reilu asenne piti huolta siitä, että leffa oli vielä viihdyttävä. Papat heittelivät keskenään rentoa läppää, kun taas Jet Lin ja Jason Stathamin kaltaiset vielä notkeat kaverit pitivät energiaa katossa.
Väistämätön jatko-osa lisää kuvioon pari uutta museokalustetta, ja myös näkyvyyttä toivoneita uusia kasvoja on sakkiin eksynyt. Syntyvä leffa toimii samoilla osa-alueilla kuin ensimmäinenkin: näyttelijöillä on aivan selkeästi jopa korostetun hauskaa toistensa seurassa, toimintakohtauksissa on loputonta uhoa, ja leffa viihdyttää suurin piirtein kestonsa ajan. Kaikki viihdearvo rakentuu kuitenkin sen varaan, että näyttelijät ovat hiton tunnettuja, ja pitäisi olla hauskaa nähdä heidät kaikki yhdessä. Ainuttakaan omaa, itse rakennettavaa ansiota leffalla ei ole, ja koko viritelmä kadonnee katsojan muistista välittömästi loputtuaan. Tekijöiden viihtyminen ei takaa mitään laatua: uskon kyllä kaikkien nauttineen projektista urakalla – naureskelivat todennäköisesti koko matkan aina pankkiin asti.
Kun ikää kerryttäneet toimintatähdet siirtyvät kuvaamaan elokuvaansa halvalla Bulgariaan, on kyseessä merkki siitä, että elokuvaa ei välttämättä olisi kannattanut tehdä ollenkaan. Hyvä merkki ei myöskään ole se, että sakin pätevin toimintatähti Jet Li aivan kirjaimellisesti loikkaa Kiinaan noin kymmenen minuutin kohdalla, aivan kuin etsiäkseen parempia elokuvia. Kaiken kaikkiaan tässä tiimielokuvassa onkin häpeällisen selvää, että monet isonimisistäkin näyttelijöistä kuvasivat roolinsa alle viikossa. Heidän osiensa merkittävyyden kasvattamiseksi esiintymisiä on pilkottu sinne tänne pisin elokuvaa niin, että tuloksena on täydellinen silppukasa, jossa millään ei ole painoarvoa. Kukin paiskoo elokuvauriinsa liittyviä läppiä ja muita heikkoja one-linereita.
Irtoheittojen laatu on laskenut jopa viime elokuvasta, jolloin itsetietoiset huutelut eristettiin toimintakohtauksista, esimerkiksi täydellisen irtonaiseen ja sitäkin viihdyttävämpään kirkkokohtaukseen. Vitseissä tuntui jopa olevan laatua ja harkintaa kakkososaan verrattuna: nyt kyseessä on vain suoria repliikkilainoja wanhojen herroja urien varhaisemmilta (lue: paremmilta) vaiheilta. Neljättä seinää rikkovaa läpänheittoa on hämmentävän usein paiskottu myös keskelle toimintakohtauksia, joka rikkoo ne pahemmin kuin täydellinen käsityksen puute kohtauksen sisäisestä jatkuvuudesta.
Joku voisi tietenkin huomauttaa, että tällaisessa elokuvassa alisuoriutumisella ei ole väliä: antaa pappojen pitää hauskaa, he ovat sen tähänastisilla urillaan ansainneet. Olen kyseisen väitteen kanssa täysin samaa mieltä, mutta Expendables 2:n epäonneksi tuo elokuva on tehty jo: sen nimi on Expendables 1. Parin näyttelijän lisääminen ei tuo vitsailuun mitään uutta merkittävää. Chuck Norris -vitsi Chuck Norrisin kertomana ei lähelläkään riitä pelastamaan laimeaa elokuvaa – erityisesti, kun Norrisin sinänsä ihan söpö käyttäminen deus ex machinana tuhoaa kelvolta vaikuttavan toimintakohtauksen alkutekijöihinsä. Lisäksi tämän elokuvasarjan puolustaminen hoopoiluargumentilla ei yksinkertaisesti ole kestävä tie, kun leffoja mainostetaan vanhojen starojen kovaakin kovempana paluuna osoittamaan nykypäivän väitetyille räkänokille se, missä kaapin paikka on.
Suuret toimintatähdet ovat kyllä tulleet takaisin, mutta missä on toiminta? Kasassa on niin monipuolinen kööri, että ikäkysymyksistä huolimatta tällä pitäisi saada aikaiseksi jotain muistettavaa. Alussa rytisee ja lopussa rytisee, mutta mitään muuta mainitsemisen arvoista matkalle ei mahdukaan. Keskivaiheilla on pari onnetonta rykäisyä, jotka saattavat mennä tyystin ohi, jos erehtyy tylsistyneenä vilkaisemaan kelloa väärällä hetkellä. Lisäksi nuo kaksi mainitsemisen arvoista toimintakohtaustakin koostuvat täysin erillisistä otoksista, joissa sankarit ampuvat ja joissa rivikonnia kuolee. Pohjustusta ei ole, joten millään ei ole painoarvoa. Expendables 2 onkin silppua, jossa mikään ei kohtauksen kuin sen pahemmin elokuvankaan sisällä johda sujuvasti seuraavaan asiaan. Räiskinnän keskellä lentää rumaa tekoverta ja kaatuu tyyppejä, jotka olisivat yhtä hyvin voineet olla kasvottomia nukkeja.
Täysin onnetonta on myös lisäkovisteluyritykset veren levittämisen kanssa. Veriefektit ja väkivalta ovat täysin yhdentekeviä, jos ne eivät kohdistu uskottavasti myös sankareihin. On aika naurettavaa kutsua porukkaa uhrattavissa oleviksi, kun koko kööri vain kävelee kaiken räimeen halki ilman mitään merkkiä vaivalloisuudesta tai kulumisesta. Tällä tavalla toiminnassa ei ole panoksia, jolloin katsojalla ole syytä välittää hahmoista tai tapahtumista. Ehkä hahmonkehitys ei todellakaan ole tällaisen lähtökohtaisesti absurdin elokuvan pääfunktio, mutta toisaalta vastaavanalaisesti ylihoopoista premisseistä lähteneet Abraham Lincoln: Vampire Hunter ja Iron Sky paransivat laatuaan antamalla hahmoille myös jotain mielekästä ja inhimillistä tekemistä, vaikka sille ei olisi ollut mitään tarvetta.
Jos täysin ironiattomasti nautit ensimmäisestä elokuvasta, onneksi olkoon: tämä leffa on unelmiesi täyttymys. Jos ykkösosa oli mielestäsi väsähtänyttä rahastusta, varo vaan: tämä leffa on vieläkin suurempaa ajanhaaskuuta – sekä itsesi että kaikkien läsnä olevien, jotka ovat kyenneet ja kykenisivät edelleen paljonkin parempaan kuin vitsailemaan iästään. Vaikka kuinka paljon sitä heikkoa läppää hoettaisiin, se ei maagisesti muutu hauskaksi. Kyseessä ei nimittäin ole nokkela elokuva. Vanhat patut osaavat kertoa yhtä, samaa ja nopeasti kuluvaa vitsiä itsensä kustannuksella, mutta esimerkiksi toimintaelokuvista, niiden kehityksestä tai nykytilasta leffa ei osaa sanoa mitään. Expendables 2 haluaa olla pastissi menneiden vuosikymmenten action-machoilusta – se siis matkii keinotekoista yltiömiehisyyttä, eikä edes onnistu edes siinä. Mikään ei ole säälittävämpää kuin itseään alleviivaava elokuva, joka on todella mitäänsanomaton.
Vinkkejä väistämättömään Expendables kolmosta varten: Antakaa actionstarojen tehdä taikansa kameran edessä, mutta älkää antako heille päätösvaltaa kulisseissa. Hommatkaa ensinnäkin pätevä käsikirjoittaja. Kirjoittakaa näyttävä toimintaleffa, jossa roolijako tehdään vasta jälkeenpäin: mukaan pääsee edelleen iso kasa staroja ilman, että kenenkään rooli tuntuu pakotetulta vain roolin läsnä olemisen vuoksi. Samalla suunnitelkaa niitä toimintakohtauksia johdonmukaisesti: nykyajan greenscreen-temppuilu saattaa ärsyttää, mutta kyllä se sattumanvaraisen paukuttelun voittaa. Lopuksi palkatkaa ohjaaja, joka osaa tehdä jotain muistettavaa: Stallonen ykkösosassa harjoittamat ajoittaiset temppuilutkin olivat parempia kuin Simon Westin tasapaksuus tässä kakkoskyhäelmässä.
Ja jos nämä kaikki ehdot täyttyvät, sanokaa samalla terveisiä pääsiäispupulle. Tai vaihtoehtoisesti antakaa tuoreille kasvoille jotain oikeaa tekemistä, ja jättäkää papat kiikkumaan keinutuoleihinsa. Menneet ovat menneitä, ja jos ei kykene kehittymään ajan mukana, ei kannata jäädä sen jalkoihin. Sly, Arska ja Bruce: teillä oli mahtavat urat, ja Williksellä on oikeasti sen verran yhä toimivaa karismaa, että hänet voisi ottaa vakavasti. Vaan hyvät herrat: älkää yrittäkö aktiivisesti tahria menestystarinaanne jälkikäteen.
“Was that all? I want my money’s worth!”