Simpsoneiden kolmannen tuotantokauden tapahtumien mielessä kelaaminen aiheuttaa ihan kylmiä väreitä, sillä sen verran nostalgisesta ja loistavasta mestariteoksesta on kyse. Kolmas kausi kiteyttää kaikki Simpsoneiden hyvistä puolista ollen lähes koko sarjan paras taidonnäyte. Toisestakin kaudesta piirrosjälki sun muut tekniset hommat ovat taas vähän parantuneet, käsikirjoitusten taso on huippuluokkaa ja vitsien iskevyys on jotain älyttömän kovaa.
Tein jo mielestäni varsin hyvän selosteen Simpsoneiden maailmasta arvostellessani ensimmäistä tuotantokautta. Eli jos joku ei tiedä, mistä on kyse, niin kannattaa lukea se arvostelu tai hankkia tietoa muualta. Onhan Simpsonit jo sen verran käsite, että jos joku on onnistunut olla näkemättä yhtään jaksoa tähän päivään mennessä, niin on ainakin kuullut asiasta. No, mutta pidemmittä puheitta täytyy lähteä esittelemään kauden huippukohtia ja syitä, jotka tekevät siitä niin upean.
Kolmannella kaudella Simpsonit alkoi olla jo sen verran suosittua tavaraa, että nimekkäät vierailijat vain lisääntyivät. Kolmas kausi vieläpä aloittaa tyylikkäästi todella isolla nimellä, joka on juuri edesmennyt Michael Jackson. Jonkinlaiseen identiteettikriisiin liittyvä vitsi kantaa hyvin jaksoa Stark Raving Dad. Jacksonin sopimus ei sallinut esiintymään omalla nimellään, vaan hänelle valittiin peitenimi John Jay Smith. Lukemani mukaan tämän jälkeen tekijät päättivät, että jos haluaa vierailla sarjassa, niin on pakko käyttää omaa nimeään. Mutta tämänpä jälkeen kaikki halusivat mukaan sarjaan ja harva kieltäytyi kutsusta.
Kolmannelta kaudelta löytyy monet omista suosikkijaksoistani. Ehkäpä minulle kaikista rakkain episodi koko sarjassa on Bartin huijauksesta kertova Radio Bart, jonka olen nähnyt valehtelematta lähes sata kertaa. Siinä yhdistyvät kaikki hyvän Simpsonit-jakson elementit. Huumori on parhaimmillaan aivan mieletöntä, sivuhahmoja käytetään hyvin tarinan tueksi, tarina on samalla hauska ja koskettava, populaarikulttuuriviittauksia, mediasatiiria ja itse Sting vieraana. Toinen todellinen klassikkotapaus on Homerin keksimän drinkin tarina Flaming Moe’s, jonka tarinan monikerroksellisuus jaksaa hämmentää kerta toisensa jälkeen. Tässä jaksossa vierailee lisäksi Aerosmith, joka on Simpsoneiden ensimmäinen bändivieras. Merkittäviin hetkiin kuuluu myös Joe Mantegnan persoonallisella äänellä varustetun mafioson Fat Tonyn ensiesiintyminen jaksossa Bart the Murderer, joka on loistava mafiaelokuvien parodia. Varsinkin Goofellas saa osansa pilkkakirveestä tässä hulvattomassa kokonaisuudessa. Näihin aikoihin tarinalla ja vitseillä, vaikkakin ne seikkailisivat kuinka mielettömyyden rajoilla, oli vankka symbioosi, eikä jaksojen kokonaisuudet muistuta vain epämääräistä sketsirykäelmää uusien kausien tapaan.
Homerin noustua sarja tähdeksi tehtiin paljon häneen keskittyviä jaksoja. Myöhemminkin on kuvattu usein Homerin suhdetta hänen lapsiinsa, mutta kolmannelta kaudelta löytyvät ehkäpä ne sympaattisimmat tapaukset. Homerin ja Lisan maailmojen kohtaamisesta saadaan aina irti hyvää huumoria ja osuvia huomioita. Amerikkalaisen idiootin yksinkertaisen maailmankuvan ja pienen tytön hieman naiivi filosofinen maailmaa paremmaksi haluavan pohdiskelun yhteentörmääminen on aina hyvä jakson perusta. Kolmannella kaudella Lisan ja Homerin suhdetta kuvaavia jaksoja on kaksi: Lisa’s Pony ja Lisa the Greek. Kummatkin ovat mieltälämmittäviä isä-tytär-suhteen kuvauksia sekä samalla jopa jonkinlaisia ystävyyden ja lähimmäisenrakkauden ylistyksiä. Myös rämäpäisen Bartin ja lapsenmielisen Homerin viha-rakkaus-suhteesta on revitty vuosien varrella paljon klassikoita irti, mutta eräs parhaista on parivaljakon yritys pärjätä mäkiautokisoissa jaksossa Saturdays of Thunder. Järkevämmän äitihahmon roolin osakseen saanut Marge saa myös kolmannella kaudella tilaa sarjan pohdiskellessa amerikkalaisen kotiäidin roolia. Homer Alone kuvaa Margen turhautumista ja kotiäidin stressin purkaantumista. Näihin aikoihin myös tarinat ja tapahtumat yritettiin tehdä realistisiksi, eivätkä tekijät halunneet mennä fantasian puolelle satuiluissaan. Silti jaksojen mieletön vitsitykitys, huumorin monipuolisuus ja vauhti tekevät sarjasta hauskemman kuin hieman kuivahkot sitcomit.
Kolmas kausi alkoi käyttää hyväkseen tarinajatkumoita ja alkoi ottaa vanhoja jaksokaavoja sekä tarinanalkuja jatkettaviksi. Krusty-klovnin entisen apulaisen Sideshow Bobin (äänenä Frasierina paremmin tunnettu Kelsey Grammer, joka kruunaa loistavan hahmon) sota hänet aikoinaan murhayrityksestä käräyttänyttä Bartia kohtaan alkaa oikeastaan tällä kaudella jaksossa Black Widower. Sideshow Bobin vierailut eivät koskaan ole oikein olleet omia suosikkejani, mutta hyvää viihdettä Bartin ja Bobin taistelut aina ovat olleet. Vuoteen 2009 mennessä Sideshow Bob -jaksoja on sarjassa ollut yhteensä 11 ja Grammer on yksi harvoista näihin päiviin asti mukana pysyneistä vakiovierailijoista. Homerin velipuoli Herb (äänenä taas aivan mainio Danny DeVito, joka edustaa äänivierailijoiden kärkeä) tekee paluun kauden päättävässä Brother, Can You Spare Two Dimes? -jaksossa. Harmi, ettei Herb tehnyt enää myöhemmin sarjaan paluuta, sillä sen verran mainiosta tyypistä on kyse. Hyväksi havaittuja jaksokaavoja olivat Halloween-episodi ja takautumajakso, jotka saivat tällä kaudella jatkoa. Treehouse of Horror II eli suomeksi Painajaisia on yksi parhaista Simpsoneiden ns. kauhujaksoista, jossa revitään hupia irti eri perheenjäsenten painajaisista ja pahimmista peloista. Takautumana kerrotaan suloinen ja liikuttava tarina Bartin syntymästä jaksossa I Married Marge, joka kuitenkin sisältää annoksen mieleenpainuvaa sarkastista huumoria koskien amerikkalaisia sekä yleismaailmallisia perhearvoja.
Kolmatta kautta katsellessa huomaa, että Homerista on tullut sarjan päätähti ja hänen työpaikkansakin ydinvoimala saa yhä enemmän huomiota. Samalla Lennystä ja Carlista muuttuu vahvemmin hänen hyviä kavereitaan ja Moen baarin vakioasiakkaita. Voimalaan sijoittuvia yhteiskuntakriittisiä jaksoja nähdään kaudella parikin: Homer Denifed ja Burns Verkaufen Der Kraftwerk. Pirullisen huvittava Mr. Burns on tähän mennessä jo noussut hiljalleen sivuhahmosta sarjan tähtikaartiin hämärillä suunnitelmillaan sekä ihailtavalla työmoraalillaan. Myös Homerin seikkailuista eri “ammateissa” kertovat Homer at the Bat ja Colonel Homer, joissa Homer nähdään urheilutähtenä sekä musiikkimanagerina. Colonel Homer on yllättävän vakava jakso, jossa on kuitenkin sopiva annos hienoa Homer-huumoria, hyvät musiikit ja ennen kaikkea kantava tarina.
Myös Springfieldin asukkaista alkoi yhä enemmän tulla osa sarjan arkea ja satunnaisista vierailijahahmoista alkoi kasvaa osa sarjan vakiokaartia. Se antoi lisää tilaa myös sarjan tekijöille, sillä sivuhahmoille pystyi hyvin kirjoittamaan omia jaksoja. Aina yhtä ystävällinen ja harras naapurinsetä Ned Flanders perustaa oman putiikkinsa jaksossa When Flanders Failed, Krusty-klovni (suomeksi klovnia kutsutaan Hassuksi) yrittää sovitella välejään isänsä kanssa aidosti koskettavassa juutalaiselämän kuvauksessa Like Father, Like Clown, rokkaava bussikuski Otto saa potkut jaksossa Otto Show ja Bartin opettajan mieshuolia saadaan nähdä jaksossa Bart the Lover.
Amerikkalaiset ilmiöt ja jo mainitsemani populaarikulttuuri saavat tälläkin kaudella taattuun Simpsonit-laatuun kunnolla kyytiä. Tämän kauden pilkkakirves sohii mm. amerikkalaisen jalkapallon ympärillä olevaa hössötystä, mediasirkusta, punaniskajuntteja, globalisaatiota, ajankohtaisohjelmia, uutislähetyksiä, viihdeohjelmia, koulun toimintamalleja sekä tietenkin amerikkalaista unelmaa eli “ryysyistä rikkauksiin” -tyyliä. Tietenkin vakiopilkanaiheita ovat ydinvoimaloiden saasteet, periamerikkalainen kristinusko sekä TV-väkivalta, joiden kritisointia on tungettu useampaankin jaksoon. Toisin kuin monessa muussa satiirisarjassa, niin Simpsoneissa ei näistä asioista hirveästi saarnata, vaan nokkelia ja oivaltavia huomioita on ripoteltu yllättäviin, kekseliäisiin ja pientä hoksaamistakin vaativiin paikkoihin.
Ääninäyttelystä voisi sanoa jokusen sanan, sillä esimerkiksi Homerin ääni hioutuu täydellisimpään muotoonsa vasta tällä kaudella. Dan Castellanate ansaitsee paljon kiitosta panostuksestaan Simpsoneiden perheenpäänä, mutta myös lukuisissa muissa rooleissaan, joita edustaa esim. Moen baarin vakioasiakaskuntaan kuuluva kännikala Barney ja Homerin aina yhtä äkäinen sekä seniili isäukko Abe Simpson. Muutkin ääninäyttelijät osaavat hommansa loistavasti, turha heitä on erikseen käydä läpi, kun samanlaista kehumista se vain olisi. Varsinkin kun hahmot rupeavat laulamaan omilla äänillään, niin työskentelyn hienous alkaa tulla esille. Niin kuin mainitsin, vierailijoiden määrä alkoi lisääntyä tällä kaudella huimattavasti. Jo mainitsemieni heebojen lisäksi kaudella kuullaan Neil Patrick Harrisia, Jon Lovitzia, Steve Allenia, Beverly D’Angeloa ja Spinal Tapia. Lisäksi Homerin ihmemailasta kertovassa jaksossa törmätään moniin yhdysvaltalaisiin baseball-tähtiin, jotka puhuvat omina itsenään. Suomalaisille ne nimet eivät välttämättä sano mitään. Lisäksi kuullaan Simpsoneiden vakiovierasta Phil Hartmania, jonka itseään täynnä olevat lierot roolihahmot edustavat Simpsoneiden hauskimpia hetkiä.
Kokonaisuutena kolmas kausi on siis täyttä rautaa, eikä siitä päästä oikein mihinkään. DVD-paketti ekstroineen tarjoaa monia hienoja hetkiä, eikä se jää suinkaan hyllyyn pölyttymään kertakatsomisen jälkeen. Moneen kertaan on tämän kauden parissa saanut naureskella Homerin tyhmyydelle, Bartin tempauksille, Lisan angstille, Margen hössöilyille, Maggien oivalluksille ja koko Springfieldin väen neronleimauksille. Eivätkä ne naurut tai katsomiskerrat suinkaan tähän lopu!
