Yleensä katson televisiosarjat tavalla, jolla ne on tarkoitettukin katsottaviksi eli kerran viikossa, koska siten ne ovat parhaimmillaan. Amerikkalaisen sarjamurhaajasarja Dexterin kanssa tein kuitenkin poikkeuksen ja katsoin sen ensimmäisen tuotantokauden kaikki 12 jaksoa alle vuorokaudessa, sillä ensimmäinen jakso koukutti minut täysin.
Kulmiensa alta viekkaasti maailmaa katselevan veriroisketutkijan Dexterin (Hall) elämä on näyttelemistä. Hän piiloutuu, koska hänellä on salainen harrastus, jota kukaan ei kestäisi: ihmisten tappaminen. Nuoren Dexin oppi-isältään Harrylta saamat neuvot ovat pitäneet hänet elämässä ja työssä kiinni ilman kiinnijäämisen pelkoa. Näiden oppien ja vilkkaan ajatustoimintansa avulla mies ei jääkään kiinni tiukoissakaan paikoissa – Sitä paitsi omasta mielestään hän tekee vain hyvää tappamalla vapaana juoksevia rikollisia.
Sympaattinen ei ehkä tule ensimmäisenä sanana mieleen kylmäverisestä sarjamurhaajasta. Dexter on kuitenkin edustava huolitellussa ulkoasussaan pikee-paitoineen ja golffarin hymyineen. Vaikka jatkuva naamarimainen hymy saattaakin välillä ärsyttää, toimii hahmo hyvässä vuorovaikutuksessa suupaltin siskopuolensa Debran (Carpenter) ja itseään etsivän tyttöystävän Ritan (Benz) kanssa. Tunnustusta täytyy antaa myös Dexterin nuoruutta valottavien flashbackien nuorille näyttelijänaluille, jotka ovat tiivistäneet onnistuneesti hahmon tunnelman.
Käsikirjoitustiimin mielikuvitus tuntuu olevan pohjaton, sillä yllättäviä ratkaisuja tulee vastaan joka käänteessä, eikä draaman ja trillerin suhde heikkene. Myöskään katsojan hiessä odottama loppuratkaisu ei tuota pettymystä. Näppärä ja hauska dialogikin toimii lukuunottamatta turhan toistuvaa kiroilua.
Hienosti kuvatun ohjelman tumma värimaailma toimii, mutta ei yllä rauhallisen ja samalla heittäytyvän ääniraidan tasolle, joka keventää ja painostaa juuri oikeilla hetkillä. Niinpä Dexter tuntuukin olevan melkein liian hyvää ollakseen totta… Myöhemmät tuotantokaudet ovat osoittaneet, ettei se ole sitä.
