Danny Boyle on nyt taas kuuma nimi tehtyään Oscar-hitin Slummien miljonääri. Itselleni tuo intialainen tarina oli pettymys, varsinkin katsellessa muita tuon brittiläisen visualistin tuotoksia. 1990-luvulla Boylen nimi oli myös hetken aikaa kaikkien huulilla, sillä vuonna 1996 ilmestynyt narkkarikuvaus Trainspotting hämärsi viihde- ja taide-elokuvan rajat tarjoten 90-luvun parhaimpiin tuotoksiin kuuluneen elokuvallisen taidonnäytteen. Myös Boylen ensimmäinen teatterielokuva Shallow Grave – murhaleikki on varsin herkullinen musta komedia. Boyle on taitava visuaalinen nero, joka tarvitsee tuekseen loistavan käsikirjoituksen. Monet eri genret taitava ohjaaja kyllä osaa tehdä hienojakin filmejä, mutta ura on tähän asti ollut hieman töyssyinen. Kuitenkaan taiteellisia floppeja häneltä ei ole vielä tullut ja faneja on aina löytynyt.
Vuonna 1997 Boyle oli juuri ohjannut Trainspottingin ja nautti suuresta menestyksestä. Tie Hollywoodin oli auki, joten hän käytti tilaisuuttaan hyväkseen. Mukaansa hän otti käsikirjoittajansa John Hodgen ja elokuviensa päätähden Ewan McGregorin. Hodge kirjoitti pikkunäppärän käsiksen ja tyylilajiksi valikoitui musta komedia, jonka Boyle taitaa enemmän kuin hyvin. Lupaava skotti McGregor sai rinnalleen vielä silloin suht tuntemattoman Cameron Diaz -nimisen kaunottaren ja lopputuloksen nimi on Epätavallista elämää.
McGregor on hölmöä muistuttava onnenonkija Robert Lewis, joka elelee omassa haavemaailmassaan. Työnsä siivojana menetettyään Robert tekee hätiköityjä ratkaisuja ja “kidnappaa” ison kihon tyttären Celinen (mainitsemani Diaz). Celine on kovia kokenut tyttörukka, joka hemmotteluun tottuneisuudestaan huolimatta käsittää elämisestä sekä hämärähommista jotakin. Sen sijaan roskaromaanien kirjoittamisesta uumoileva Robert on täysi tunari rikollishommissa, mutta myös naisten kanssa. Celinen isukki on kuitenkin tyly kaveri ja haluaa hoitaa hommat omalla tavallaan, joten tämä nuori pari keksii tapoja pitää tämä jännittävä leikki käynnissä. Samaan aikaan rakkauden enkelit O’Reilly ja Jackson (Holly Hunter ja Delroy Lindo) yrittävät parittaa nämä onnettomat ja epätoivoiset haahuilijat.
Road movien keinoja hyväkseen käyttävä pläjäys etenee vauhdilla ja viihdyttävästi. Boyle pitää lankoja käsissään ja saa kokonaisuuden toimimaan. Hodgesin käsis pitää sisällään hyviä ideoita, mutta ei tunnu ihan valmiilta paketilta. Ensimmäisenä mieleen jää loistava kuvaus, sillä tällaiseksi hömppäkomediaksi Epätavallista elämää sisältää poikkeuksellisen tyylikästä kuvastoa.
Toinen puoli, joka on kunnossa, on näyttelijäosasto, joka hoitaa hommansa kunnialla kotiin. Ewan McGregor on hyvä näyttelijä, jonka tulkitsema Robert on yllättävä ja tuoreenoloinen roolihahmo. Ei mikään tavallinen kovis tai edes tyypillinen onneton luuseri, vaan jäbä, joka yrittää esittää kovaa kaveria sisältäen ulkokuoren alla panikoivan ja hätääntyneen romantikon. Mustista komedioista alkujaan tunnetuksi tullut komedienne Diaz ei ollut vielä lyönyt itseään läpi näihin aikoihin, mutta tätäkin katsellessa tajuaa hänen omaavan hyvät koomikon kyvyt. Lahjakkuus omistautuu täysillä roolinsa ja pääsee parhaimpina hetkinään kunnolla irrottelemaan. Myöhemmin Diazin terävyys tylsyi puhtaiden hömppäroolien ansiosta. Myös enkeleinä nähtävät Lauren Holly ja Delroy Lindo ovat nappivalintoja. Hollysta löytyy hahmon tarvitsemaa energisyyttä ja Lindosta Jacksonin vaatimaa viileyttä. Sivurooleista löytyy myös hyviä valintoja, kuten Ian Holm Celinen ynseänä isukkina, Stanley Tucci Celinen ex-rakastajana ja Tony Shlahoub renttuna baarimikkona.
Epätavallista elämää kävelee hyvin paljon Coenien jalanjäljissä (olisivatkohan veljesten elokuvat olleet jopa suoria vaikuttajia) yrittäen kuvata mustan huumorin avulla syrjäytyneiden onnenonkijoiden surkuhupaisia seikkailuja. Coenit saavat aina irti jotain oleellista ja aitoa näiden ihmisten onnettomuudesta, mutta siihen samaan Boyle ei pysty. Tämän teoksen suurin vika on se, että elokuva yrittää liikaa olla sekopäinen, hullu, mieletön, kieroutunut ja epäkorrekti romanttinen komedia. Noh, ei tämä turhan söpö ole ja lopusta jää joka tapauksessa hyvä mieli. Mutta jonkinlainen “pakko” vainoaa filmiä, eikä lopputulos vaikuta ollenkaan niin täydelliseltä kuin sen olisi varmasti pitänyt olla. Mitään klassikkoa tästä ei tullut, eikä varmasti tule jatkossakaan. Aika nopeasti se varmasti pyyhkiytyy katsojan muistista, sillä mitään erikoista ei oikeastaan ole tarjolla.
Epätavallista elämää on kuitenkin ihan viihdyttävä teos, sillä sen parissa ei aika käy pitkäksi ja saa jopa pari kertaa hörähtää. Näyttelijät hoitavat pisteet kotiin ja kertakäyttökamana tämä toimii. Myös lopputekstien aikana nähtävä vaha-animaatio on mainio, se olisi tosin saanut olla jopa vähän pidempi. Ehkäpä jopa Boylen huonoin teos, mikä kuitenkin osoittaa tyypin suoltavan yleensä keskitasoa parempaa tekelettä.
