Draamakomedia viisikymppisestä entisestä rock-tähdestä, joka pukeutuu goottityyliin… Ennen leffaa mielessä pyöri muutamia ennakkoaavistuksia millainen tarina voisi olla kyseessä. Vanhoista rockhörhöistä ei ole olemassa pahemmin kuin tahattoman koomisia leffoja ja tv-sarjoja. Joku ei vain ei sopinut kuvioon ja se oli Sean Penn. Onneksi en ehtinyt viritellä ennakkoaavistuksia sen pidemmälle.
Alun sisäänajo ottaa aikansa. Elämäänsä tylsistynyt Cheyenne (Sean Penn) vaikuttaa hahmona olevan jossain Lurpan ja puoliterävän mummelin välimaastossa. Kontrastia miehelle antaa Jane (Frances McDormand) palomiesvaimo, joka tuntuu hoitavan kodin juoksevat asiat, kuten koiran josta Cheyenne ei tiedä oikein mitään.
Leffa paljastuu vähitellen täynnä filosofisia pohdiskeluja olevaksi road movieksi. Kyseessä on myös kasvutarina pojasta mieheksi. Tämän täytyy olla omituisin kasvutarina minkä olen nähnyt. Yli viisikymppisestä pojanklopista kasvaa mies? Näin se vain menee.
En ymmärrä ollenkaan millä perusteella This must be the place on luokiteltu myös komediaksi. Onhan leffassa toki muutamia suu virneeseen vetäviä kohtauksia, kuten Cheyennen tapa puhallella pitkää otsatukkaansa silmiltään. Ehkä minulta meni mahdollinen musta huumori yli hilseen.
This must be the place antaa katsojalle aikaa pohtia sen herättämiä ajatuksia, joita tehostetaan kauniisti kuvakerronnalla. Leffassa ajaudutaan taidokkaasti syvällisiin keskusteluihin, aivan kuin hahmot olisivat vanhoja sieluja, jotka ovat tunteneet toisensa iäisyyden. Joissain kohtauksissa ei tarvita edes puhetta kun ihmiset ymmärtävät ja luottavat toisiinsa.
Onneksi katsoin tämän elokuvissa rauhassa. Kotiolosuhteissa en olisi saanut välttämättä kaikkea irti ja pisteitäkin voisi olla puolikas vähemmän.
