Puhvelipaimen tuo heti ensi metreiltä mieleen Ryduard Kiplingin kirjat, vaikkei Intiaan sijoitukaan. Paikka ja aika ovat 1940-luvun Vietnamissa. Elämä on verkkaista, vaikkakin työn täytteistä. Sadekausi velloo kynnysten yli, elinkeino on kiinni kahdessa puhvelissa. Kirjaimellisesti. Jos leffasta juonentynkää haluaa kaivella, se on puhveleitaan paimentavan nuoren Kimin (The Lu Le) kasvua aikuiseksi.
Kasvutarinana Puhvelipaimen on eksoottisuudessaan viehättävä. Kauniita yökuvia on paljon niin kuin on kuvaa puhvelinajostakin runsaasti. Jossakin vaiheessa tilanteiden toistuvuus alkanee kuitenkin unettaa äksöninystävää. Vaikka mikään kohtaus ei ole täydellinen toisinto aiemmasta, voi torkahtelija kuvitella saman kohtauksen jatkuvan loputtomiin. Niinhän ei kuitenkaan ole, nyanssit muuttuvat ajan kuluessa.
Pienissä elokuvakerhoissa on tavattu katsoa myös tämänkaltaisia rainoja – ihmisten, eläinten ja yksinkertaisten olojen tarinoita. Amerikkalaistuotannoilta nämä leffat eivät haiskahda yleensä pätkääkään. Siitä pitävät huolen mm. näyttelijät, jotka vaikuttavat tapahtumapaikoilta haalituilta lahjakkailta amatööreiltä. Sellaiselta vaikuttaa tämän elokuvan käsikirjoittaja-ohjaajakin. Jotkin hänen aivoituksistaan, koskien esimerkiksi Kimin äitiä, tuntuvat amatöörin erheiltä. Toisin sanoen, äitihahmo käyttäytyy kummasti vailla perusteita.
Puhevelipaimen sopii kaikenikäisille katsojille, kuten vaikkapa jossain määrin samanhenkinen Mackayn Valkoinen kilpikonna (The Silent One, 1984).
