Bruce – Taivaanlahja ei ollut hyvä elokuva. Silti tuolla Tom Shadyakin ja Jim Carreyn ysäriyhteistöiden (Lemmikkidekkari & Valehtelija, valehtelija) lämmittelyllä taottiin voittoa parisataa miljoonaa dollaria. Tästä virisi rahaa kahisutteleva idea jatko-osasta, jonka piti niin ikään olla Carreyn tähdittämä. Syystä tai toisesta – toivottavasti silkasta itsesuojeluvaistosta – vanha kuminaama lähti lätkimään kohti vakavampia rooleja. Tilalle löytyi uranosteeseen juuri noussut Steve Carell, joka kapuaa nyt edeltäjäleffan sivuosasta staraksi… ja peräti Nooaksi!
Leffan valjua menoa toljottaessa Steveä käy sääliksi. Sittemmin omannäköistä juttuaan mm. Officen jenkkiversiossa tehnyt Carell on nyt muiden vedeltävissä, köyhän miehen Carreyna, rakentamassa pelastavaa arkkia epäileville tuomaksille. Asiaa ei yhtään auta se, että jumalan kansana itseään pitävälle jenkkiyleisölle suunnattu suuri opetustarina aikamme uudesta arkkimestarista tuntuu ehkä laskelmoiduimmalta leffasonnalta ikinä. Siinä missä Lemmikkidekkari tarjosi vielä edes jotain uutta ja Valehtelija, valehtelijan perhesiirapille löytyi oikeutusta hersyvän huumorin muodossa, tämä Ähäkutti, eikös jumala ollutkin oikeassa! -opetus unohtaa jopa huumorin – vai pitäisikö esimerkiksi sen toistuvan tanssin olla hauskaa?
Evanin todellinen taivaanlahja putoaakin lopulta niin yllättävään suuntaan kuin Jennifer Anistonin syliin. Nimittäin Frendit-maineen ja Pitt-pettymyksen varjoissa kulkeneen neidon suruisa suoritus Bruce-osasessa ei tunnu enää niin pahalta, kun on nähnyt Lauren Grahamin, normaalisti hauskan Carellin ja John Goodmanin uppoavan näin syvälle – vaikka se arkki tosiaan seisoo vieressä. Kun vielä huomioi kyseessä olevan yhden aikamme kalleimmista komedioista tehoste-eläintemppuineen, tulee niille vaivaiselle parille heh heh -kohdalle niin tyyris kappalehinta, että koko idean olisi suonut jääneen A4-arkille. Syvälle pölyn alle.
