Argenton suku on täysveristä elokuvaporukkaa, samoin kuin Coppolat ja keitä näitä nyt on. Isopappa Claudio hääri lähinnä tuottajan pallilla, isäukko Dario taasen italohorrorin kärkikastissa ja nuorimmainen sitten jossain sieltä väliltä. Isäukon elokuvissa lävistetään lihaa, tyttären tuotannossa taasen penetroidaan jotain ihan muuta.
Seitsemänvuotias Jeremiah asuu pienimuotoisessa perhehelvetissä, kun perhettä tässä tapauksessa edustaa ohjaajan itsensä tulkitsema, pojalleen essopillereitä syöttävä sekopäinen narkkariäiti ja tämän varsin tasaiseen tahtiin vaihtuvat enemmän ja vähemmän epämääräiset puolisot. Löytyy punaniskajunttia, huumetehtailijaa, pedofiilia, Marilyn Mansonia ja muuta miellyttävää. Kun mutsi häippäisee ja yksi isäpapoista käy vähän liiankin tuttavalliseksi, adoptoidaan Jeremiah isovanhempiensa luokse ruoskittavaksi äärikristilliseen sisäoppilaitoksen tapaiseen. Lukuisien upotuskasteiden ja kadotussaarnojen jälkeen poika lähtee aivopestynä kadulle julistamaan, josta comebackin tehnyt äippä nappaa tämän mukaansa tien päälle. Tällä hilpeällä nuppisekaisin-odysseialla viihdytäänkin sitten loppuelokuva.
J.T Leroyn samannimiseen opukseen perustuvan filkan suurin kompastuskivi on sen päämäärättömyys. Elokuva ilmaisee asiansa täysin selvästi alusta alkaen, ja vääntää sitä mitä eriskummallisimpiin muotoihin koko kestonsa ajan. Tarinan kulusta ei löydy käytännössä mitään positiivista henkilöhahmojensa kannalta, vaan kaikki menee alusta asti päin helvettiä. Pojan henkinen tasapaino järkkyy sen verran pahasti, että tämä rupeaa etsimään itselleen mielikuvituskavereita huumelabran kellarista löytyvistä hiilenpaloista ja hortoilemaan äitinsä kanssa mustissa kuteissa, peläten jotain olematonta, kenties päälle hyökkääviä seiniä. Äidin tila ei ole sen parempi ja muun muassa ristiinpukeutumistakin päästään kokeilemaan.
Petollinen on ihmissydän ei oikein onnistu kantamaan pointtiaan loppuun asti, vaan imaisee juonen kannalta kohtalokkaat koksuöverit jo alkuvaiheessaan ja katsoja saa vain ihmetellä kaiken tarkoitusta. Kirjan lukeminen voisi ehkä hieman selventää joitain seikkoja mutta kokonaisuus on siitäkin huolimatta enemmän tai vähemmän epätasainen. Miksi kaikki on niin kuin on? Sitä ei kerrota. Hieman sormea heristetään kyllä isäpapan tiukan moraalikoulutuksen suuntaan mutta sen enempää asiasta ei vihjailla. Ehkä taustatiedot eivät tässä tapauksessa olekaan tarpeellisia, kunhan alamäki saadaan vain mahdollisimman jyrkäksi ja kuoppaiseksi. Elokuvan inhorealistisuus tuntuu välillä jopa liiankin itsetarkoitukselliselta, mutta ainakaan katsojalle ei jää kehnon perhe-elämän seuraukset epäselviksi. Vähemmälläkin vääntämisellä olisi periaatteessa pärjännyt, mutta parempi se kyllä on vetää överiksi, kuin taputella kiltisti päälaelle.
Kyllä positiivisiakin puolia löytyy. Tytär on ilmeisesti perinyt jossain määrin isänsä visuaalista silmää, joka näkyy hieman pelkistetymmän ja naturalistisemman visuaalikikkailun muodossa. Mitä nyt stop-motionilla toteutetut verenhimoiset punavarikset ovat kieltämättä varsin koomisia. Asia on rekan alle jääneen ilotytön näköisenäkin omalla tavallaan varsin viehättävä ilmestys ja sivurooleista löytyy paljon persoonallisia kasvoja, kuten Winona Ryder sairaalaan lasten traumapsykologina ja jo edellä mainittu Peter Fonda karuna kirkonmiehenä. Kun mukaan olisi saatu vielä hieman enemmän sitä paljonkaivattua johdonmukaisuutta, olisi lopputulos ollut paljon eheämpi ja selkeämpi katselukokemus. Nyt käteen jää vain erilliset ja lähes täysin irralliset ihmiskohtalot, joskin varsin omalaatuiset sellaiset. Omalaatuinen on kyllä itse tekelekin, joillekin ehkä liiankin kanssa.
nimimerkki: Cuomi
