Verkossa-leffa on 1940-luvulla syntyneiden ”ystävysten” Barry Levinsonin, Michael Crichtonin ja Michael Douglasin yhteinen projekti. Crichton (s. 1942) kirjoitti Jurassic Parkin jälkihuumassa mainion jännärin, jossa aiheena oli säväyttävästi nainen, joka ahdistelee seksuaalisesti miesalaistaan. Ohjaaja, ja Crichtonin tuttava, Barry ”Sademies” Levington (s. 1942) tarttui mukaan projektiin ja Crichtonin kanssa he tuottivat leffan. Levinson itse istui ohjaajan pallilla, ja mukaan eroottissävyiseen trilleriin hankittiin Crihtonin leffassa ennenkin staraillut harmaapää Michael Douglas (s. 1944) sekä strippailuroolien erikoisnainen Demi Moore.
Douglas ja Moore on jo nähty jos jossakin trillerissä ja kolmiodraamassa, mutta ihan hienosti parivaljakko osansa hoitaa. Leffan kohdalla juuri reilu viikko (ties kuinka monetta kertaa) luettu kirja toi lisää paineita. Sitä kun aina odottaa hyvän kirjan leffasovitukselta paljon. Eikä tässä todellakaan tarvitse pettyä, tarina on harvinaisen uskollinen kirjalle ja (yllättävänkin tasapaksusta) ääniraidasta vastaa itse mestari Ennio Morricone.
DigiCom-yhtiön tuotantopuolen pikkupomo Tom Sanders (Douglas) herää uuteen aamuun innoissaan. Kaikkien huhujen mukaan tämä päivä nostaa hänet firman varatoimitusjohtajan paikalle, ja vajaan viikon päästä tapahtuva fuusio Conley-Whiten kanssa on tuova sekä yhtiölle, että Sandersille ison pinon taaloja. Kaikki alkaa kuitenkin heti aamusta alkaen mennä pieleen: ensiksi Sanders myöhästyy töistä tunnilla ja saa kuulla, että hänen vastuullaan oleva CD-ROM-asemien Arcamax-tuotanto reistailee pahasti. Sitten yhtiön lipevä lakimies Phill Blackburn vielä ilmoittaa, että varatoimitusjohtajanpaikka on livennyt mitä ilmeisimmin jollekin ulkopuoliselle. Kaiken huipentaa se, että paikan vie Sandersin entinen rakastettu, ja seksipommina pidetty Meredith Johnson (Moore). Johnson yllätysvalintana kuumentaa yhtiön sisällä välejä, ja miestyöntekijöitä nyt ihan muuten vaan.
Päivän päätteeksi Johnson kutsuu pahaa-aavistamattoman (vaiko sittenkin pahaa-aavistavan?) Sandersin viinilasille toimistoonsa. Uudella pomolla ei ole muuta määränpäätä kuin saada alaiseksi karvaasti pudonnut Sanders sekstailemaan toimistossa, ja tarkastipa Johnson on kaiken juonitellutkin. Ainoastaan pari pikku asiaa menee pieleen: toinen on se, että Sanders jättää Johnsonin haluista huolimatta leikin kesken, ja saa dumpatun Johnsonin raivon partaalle. Seuraavana aamuna Meredithin kostonkierre on alkanut, ja Sandersia odottaa syyte seksuaalisesta häirinnästä. Niin helpolla Sanders ei luovuta, vaan käy taistoon maineensa, perheensä ja tulevaisuutensa puolesta. Hän nostaa syyteen Johnsonia vastaan, ja Conley-Whiten tuomat miljoonat ovat uhattuna. Edessä on tiukka taisto sovitteluhuoneissa, ja mustamaalaus hallitsee. ”Mies kiistää aina, vaikka onkin aina syypää” sanovat kliseet yhtälailla kuin että ”nainen johtopaikalla on edennyt niin korkealle vain sängyn kautta”. On aika kaadella kliseitä nurin.
Verkossa käsittelee vakavaa aihetta kääntäen tavanomaisen asetelman ylösalaisin. Kahden tunnin aikana se julistaa, että ”Seksuaalisessa ahdistelussa ei ole kyse seksistä, vaan vallasta” ja heittää peliin pieniä hupaisia yksityiskohtia aiheesta. Crihtonmainen ajan huipputeknologian kanssa leikittely sopii siihen sivuun mitä mainioiten, vaikka Arcamax-CD-ROM:ien huima nopeus tänä päivänä lähinnä naurattaa (vaiko itkettää?). Silti täytyy muistaa, että vuonna 1993 nuo tekniikan saavutukset olivat ihmeitä. Tiiliskiven kokoinen kännykin näyttelee jännärissä lopulta suurta osaa.
Näyttelijätyö on parempaa kuin mitä kuvittelin. Etenkin Dylan Bakerin Phill Blackburn on lipevyydessään loistava. Donald Sutherland hoitaa DigiComin diktaattori Bop Garvinin osan kunnialla läpi, ja yleensä ei-niin-loistava Demi Moore on kuin nakutettu tumman miestennielijän osaan. Michael Douglas sen sijaan näyttelee yli muutamaan otteeseen, varsinkin raivokohtaustensa osalta.
Verkossa on katsaus kymmenen vuoden takaiseen huipputeknologiaan sekä miesten ja naisten väliseen kanssakäymiseen huippubisneksessä. Kirjana teos on aavistuksen säväyttävämpi, mutta loistava näinkin, vaikka Levinsonin ikuistama tunnelma on paikoin hieman valju. Mainettaan parempi jännäri on kyseessä kuitenkin ehdottomasti.
