Brian De Palma ohjasi tyylilleen uskollisen Kahdet kasvot 90-luvun alussa. Tuolloin leffa iski täysillä, mutta niin vain ajan hammas oli puraissut tuotosta. Tarina sinänsä on OK, mutta mistään Hitchcock-leffasta ei ole kyse. Niinpä ylläreiden ollessa tiedossa, eivät roolisuorituksetkaan enää tuntuneet niin maagisilta.
Kahdet kasvot on elokuva skitsofrenian valjastamisesta rikolliseen käyttöön. Katsojaa ällytetään mojovasti aiheen tiimoilta: kuka on todellinen henkilö ja kuka pääkopan aikaansaannos. Lisäksi De Palma lykkää väliin unijaksoja ja takaumia, niin että katsojapolon epävarmuus saadaan varmasti kymppiin.
Ainekset Alfred H:n tapaiseen suoritukseen olivat olemassa, mutta lopputulos muistuttaa TV-filmiä. Siihen syynä ovat yksinkertaisesti ilman karismaa taiteilevat näyttelijät. Särmä puuttuu niin Lithgowilta kuin Davidovichiltakin. Ensimmäiseen farssiin taipuvainen olemus ja jälkimmäisen jenkkimakeus eivät täysin istu aiheeseen. De Palman tyypilliset hidastuksetkaan h-hetkillä eivät pelasta leffaa. Päinvastoin.
Ilmeisesti tekijät uskoivat asiaansa kuitenkin niin paljon, että loppukohtauksella jätettiin mahdollisuus jatko-osaan. Sitähän ei koskaan tullut.
Kahdet kasvot on kuitenkin yllätysten vuoksi katsomisen arvoinen elokuva jos sitä ei ole ennen nähnyt. Toinen kerta tahtoo olla jo liikaa.
