Sergio Martino on eras niistä italialaisista eksploitaatio-ohjaajista joiden nimi yleensä tarkoittaa ainakin jonkinmoista laatua. Sellaista genreähän, jota Sergio Martino ei olisi ollut tekemässä, ei ole keksitty, eikä mies varsinaisesti ole missään tyylilajissa kovin pahasti sössinyt. Parhaiten hänet kuitenkin tunnetaan gialloistaan, jollainen myös tylsästi nimetty Torso on. Nimi Torso on sikäli hyvin valittu, että elokuvan alkuperäinen nimi I Corpi presentano tracce di violenza carnale (’ruumiissa on raiskauksen merkit’) vaihdettiin ulkomailla tunnetumpaan muotoonsa sen jälkeen, kun sensuroijat olivat saksineet leffan pilalle. Osuvaa.
Torso kertoo naamioituneesta murhaajasta, joka pahoinpitelee, tappaa ja viiltelee naisten ruumiita ympäri paikkakuntaa. Pian joukko taideopiskelijoita tajuaa olevansa murhaajan tähtäimessä ja yrittää paeta maaseudulle, mutta eihän siitä mitään tulee, sille perverssi murhaaja raahautuu perässä kuin takiainen. Eikä aikaakaan kun jäljellä on vain ihmisen torsoja…
Torso kuuluu ehdottomasti näiden italialaistrillerien parhaimmistoon useasta syystä: ensinnäkin se on toteutukseltaan huomattavasti parempi ja ammattitaitoisempi kuin samantapaisten elokuvien enemmistö, ja näyttelijätkin ovat pääosin ihan hyviä. Erityisesti päähenkilöä Janea esittävä Suzy Kendall on roolissaan hyvä, mutta hänen naisystäviään esittävät neitoset taas tekevät vastapainoksi heikohkot suoritukset. Syystä tai toisesta mielenkiintoisimmat roolisuoritukset löytyvät pienistä sivurooleista. Myös elokuvan score tarjoaa todella suuren yllätyksen: katselun jälkeen säveltäjäksi paljastui italialaiskaksikko Oliver Onions eli ristimänimiltään Guido ja Maurizio de Angelis. On todella yllättävää ja todella mukava kuulla että pojilta syntyy muutakin kuin huvittavahkoa syntikkapoppia, jota heidän säveltämissään elokuvissa aina käytettiin, sopi se elokuvaan tai ei. Torsossa ei mitään toimintaelokuvien syntikkajyskettä kuulla, vaan tilalla on ahdistava ja tunnelmaan sopiva musiikki, jota Martino myös osaa käyttää juuri oikealla tavalla jännityksen luomiseksi.
Onnistunutta on myös käsikirjoitus ja sen luoma jännitys. Juoni on jännä ja hahmoja onnistutaan syventämään sen verran, että katsojaa oikeasti kiinnostaa hahmojen kohtalo. Myöskään murhaajaa ei heti arvaa, vaan katsoja joutuu pähkäilemään oikeiden ja väärien johtolankojen kanssa siinä missä elokuvan henkilötkin. Ja näyttelijät myös, sillä Martino ei elokuvan kuvausten aikana kertonut näyttelijöille kuka roisto oikein on. Juonessa on riittävästi mielenkiintoisia tapahtumia ja jännitettä, jotta sitä jaksaa seurata kiinnostuneena, vaikka alkupuolella juttu onkin hieman liian pitkä.
Ohjaaja Sergio Martino nähdään Torsossa parhaimmillaan. Oikeaoppisella musiikin käytöllä tilanteisiin luodaan jännitettä hienosti ja omaperäiset kuvauskikat toimivat. Myös päätös olla näyttämättä kaikkea sadismia on oikea, sillä karmeat gore-efektit eivät juuri säikyttelisi pelkällä mässäilyllä. Nykyisellään jutusta on kuitenkin luotu ajoittain jopa aidosti pelottava yhdistelemällä sopivan häijyjä ja painajaismaisia tilanteita sekä hienoja kuvauksellisia ja kerronnallisia kikkoja. Martinolle siis pisteet siitä.
Kuitenkin huonoja puolia Torsosta löytyy myös, liikaakin. Huonot gore-efektit jo mainitsinkin, mutta toistan sen vielä, koska ne todella ovat surkeita. Martino onneksi näyttää niitä vain vilaukselta, mutta välillä nämäkin vilaukset ovat liikaa. Onneksi suurimman osan ajasta niitä näytetään oikeaoppisesti ja jotain jätetään mielikuvituksenkin varaan muovinukkejen sijaan, ja nähdäänhän siellä toki ihan hienojakin efektejä. Elokuva myös lähtee hitaasti käyntiin, kun jännitys nousee kunnolla vasta lopussa. Ja juuri kun kauhuntunne on päässyt pintaan, iskee Martino ruudulle todella kökön lopputaistelun, joka kung–fu-liikkeineen ja rääkäisyineen menee pahasti tahattoman komedian puolelle. Loppuratkaisukin olisi voinut olla toisenlainen.
Torso on Sergio Martinon parhaita elokuvia ja giallona vahvaa keskitasoa. Katsomisen arvoinen elokuva, joka toimii niin kauhutrillerinä kuin myös murhamysteerinäkin. Kuitenkin tämä voisi olla myös parempi, eikä Martino kuitenkaan, ohjauksensa hienouksista huolimatta, hyödynnä käsikirjoitusta niin hyvin kuin mahdollista.
