Aikahyppyä eli Quantum Leapia kesti vuodesta 1989 vuoteen 1993 viiden kauden verran. Olisi mukavaa sanoa, että sarja lopetettiin huipullaan. Ihan näin asia ei kuitenkaan ole.
Aikaan eksynyt tohtori Sam Beckett (Bakula) jatkaa hyvien töiden tekemistä myös sarjan viidennellä kaudella. Sattuma, tai mikä lieneekään, vie Beckettin kauden ensimmäisessä ja samalla kaksiosaisessa jaksossa Lee Harvey Oswaldin nahkoihin. Tapahtuma lyö niin Samin kuin hänen hologrammina näkyvän avustajansa Alin (Stockwell) ällikällä. Sarjan aiemmilla kausilla vallalla ollut sääntö on murrettu; koskaan aiemmin Beckett ei ole hypännyt kehenkään kuuluisaan. Aikahyppy-sarjan luoja, Donald P. Bellisario on kynäillyt itse kyseisen episodin, mutta se ei muuta sitä tosiseikkaa, että kaksoisepisodin juoni on solmussa kuin jöröjukan tukka. Lee Harvey Oswaldiin on puitteistaan päätellen panostettu rahallisesti, mutta tällä erää sekava käsikirjoitus ja väkinäinen tunnelma pilaavat yrityksen.
Kauden kolmas jakso, Leaping of the Shrew, on tunnelmaltaan ensimmäistä keveämpi – jopa siinä määrin, että sen jälkeen katsoja on yhtä tyhjä kuin ennen sen katsomistakin. Ällöromanttinen stoori heittää tohtori Beckettin kreikkalaisen merimiehen housuihin ja yhteiseen haaksirikkoon rikkaan kaunottaren (Shields) kanssa. Kukaan ei varmasti arvaa, mitä siitä seuraa. Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään (eli The Taming of the Shrew) on nokkelampi tekele dialogistaan alkaen.
Neljäs jakso, Nowhere to Run petraa hiukan kauden suuntaa, kun Sam Beckettistä tulee jalaton sotaveteraani tärkeällä missiolla. Tämänkin episodin kulku on helppo arvata, eikä Bakulan tai Stockwellin rutinoitunut näytteleminen lisää riemunkiljahduksia. Vierailevana tähtenä nähdään simpsakka Jennifer ”Frendit” Aniston, veteraanisairaalan empaattisena hoitajattarena. Tässä vaiheessa uraansa Aniston on vielä viehättävän maneeriton.
Star Light, Star Bright, eli järjestyksessä kauden kuudes osa, voisi juoniselosteensa puolesta olla koko kauden hölmöin. Beckett hyppää 79-vuotiaaseen miekkoseen, joka väittää näkevänsä UFOja. Jakson alun valoilmiöt antavat jo pahoja väristyksiä, mutta tämä Richard C. Okien kirjoittama episodi osoittautuukin yllättäen viisaaksi tarinaksi lähimmäisistä huolehtimisesta. Sitten kauden epätasainen meno taas jatkuu, vieden Samia jopa jonnekin pahuuden porteille asti. Hän kohtaa mm. pahan aikahyppääjän (Coleman), joka on hahmona kuin jostakin B-luokan sarjakuvasta repäisty huono vitsi. Kolmiosainen Trilogy taas jatkaa kirjoittaja ja apulaistuottaja Deborah Prattin jo aiemmilla kausilla esiin tuomaa hyvä vs. mystisen maaginen paha -asetelmaa. Pituudestaan ja väistämättömästi myös toistosta kärsivä Trilogy on silti parempi viritelmä kuin vampyyrikauhua tarjoileva Blood Moon. Jälkimmäinen jakso on jäykkä ja pakolla puserretun oloinen kuin vanhan hammastahnatuubin viimeinen tiraus. Hoopossa tarinassa Sam hyppää linnanisäntään, joka aikoo uhrata nuoren vaimonsa vieraidensa iloksi.
Juuri, kun Aikahypyn tekijöiden olisi kuvitellut jo kaapineen idealaaristaan pohjimmaiset murut, viides kausi saa uutta henkeä kuin tyhjästä. Huonoista esitysajoista ja katsojaluvuista kärsinyt sarja oli kuitenkin silloin jo polkunsa päässä. Oman mausteensa soppaan lienee tuonut myös Prattin ja Bellisarion avioero. Mutta kauden viisi viimeistä episodia ovat sen parhaimmat, muistuttaen jouhevalla kerronnalla, rennolla näyttelemisellä ja keskimääräistä näppärimmillä käsikirjoituksillaan sarjan paremmista päivistä. Yllättävää kyllä näiden viiden joukkoon kuuluu kaksi jaksoa, joissa Sam päätyy jälleen vaikuttamaan kuuluisan henkilön elämään. Goodbye Norma Jeanissa hän on Marilyn Monroen autonkuljettaja (vaihteeksi Monroeta esittää jopa Monroen oloinen näyttelijätär, Susan Griffiths) ja Memphis Melodyssä taas kuningas itse, eli Elvis Presley. Myös laulutaitoinen Bakula panee parastaan, saaden katsojan hetkellisesti unohtamaan Scott Bakulan olevan Elvis tohtori Beckettin imitoimana… tai siis… no, oli miten oli, performanssi jytää.
Aikahyppy on niitä harvoja sarjoja, joiden päätösjaksoa voi kuvailla ikimuistoiseksi. Donald P. Bellisarion kirjoittama lopetus on nuortensarjalle yllättävän monitasoinen, mutta myös lämmin. Mirror Image -nimeä kantava jakso heittää Sam Beckettin viimeistä kertaa Bellisarion suosikkiaikaan eli 1950-luvulle, ja nyt erään kaivoskylän baariin. Baarin omistaja ja baarimikko Al (McGill) myhäilee vierestä, kun Beckett saavuttaa lopulta päämääränsä. IMDB:n keskustelupalstoilla lopetuksen kompleksisuus näyttää kampittaneen monet, mutta siinä sen hienous osittain piileekin.
Vielä 1990-luvun puolivälissä fanit elättelivät toiveita Samin ja hologrammi-Alin paluusta, mutta Bellisario teki oikein, ja jatkoi muiden projektiensa kehittelyä. Case closed, ja sillä hyvä. Paitsi että tänä vuonna Aikahypystä on tulossa fanien tekemä leffa. Oh, boy…
