Vuokralainen (Le Locataire) oli suunnilleen sitä mitä odotinkin Roman Polanskin epävirallisen ”kämppätrilogian” viimeiseltä osalta, josta olin nähnyt painajaisia jo ennen sen katsomista: elokuva, joka väristyksiä aiheuttaen kiertää pitkin aivoja ja sisäelimiä vielä pitkään katsomisen jälkeen. Vuokralainen ei kumminkaan toista ohjaajansa aiempia elokuvapainajaisia muuten kuin toistuvien, mutta eri lailla käytettyjen teemojen ja erilaisten pienten, outoja deja vu -tunnelmia muutenkin vaikeaselkoisessa leffassa tekevien asioiden kautta.
Inho oli melko suoraviivainen painajainen, jossa kuvattiin yhden sairaan ihmisen sekavaa elämää pään sisä- ja ulkopuolelta, Rosemaryn painajainen taas oli pelottava mysteeri, jonka ravisuttavassa lopussa selvisi mitä oikeastaan oli tekeillä vai oliko kaikki vain pelkkää fantasiaa. Le Locataire tarjoaa mysteerin ilman minkäänlaista ratkaisua. Katsoja tietää että osa tapahtumista on totta ja osa ei. Osa tapahtuu selkeästi todellisessa elämässä, osa on selkeästi päähenkilön unta tai kuvitelmaa,mutta osasta ei osaa sanoa katsoja eikä Trelkovski, siis ohjaajanero Polanskin itsensä näyttelemä päähenkilö. Osaakohan Polanski itsekään…
Leffan tapahtumapaikka ja tunnelma on ihan omasta maailmastaan, painostavampaa ei löydä kuin ehkä Inhosta. Trelkovskin heti alkuun vuokraamasta vanhasta ja likaisesta kerrostalokämpästä (joka on Rosemaryn painajaisen piparkakkutalomaisuuden vastakohta) pikku narinoineen ja jalanpohjiin tarttuvine roskineen revitään kaikki ilo irti. Talon pienet yksityiskohdat kuten katoksessa oleva, aiemman vuokralaisen alas hyppäämällä tekemä reikä ja seinässä oleva kolo saivat Kirjoittaneessa aikaan viileitä väristyksiä. Kireiden naapureiden valituksien ja häädetyksi tulemisen pelossa katsojakin säpsähtää Trelkovskin mukana, kun jokin esine putoaa tai jokin muu ääni pääsee. Myös Philippe Sarden genrelle erikoisen matalalta vedetty musiikki ansaitsee hatunnoston.
Samaistumista auttaa se, että Polanski onnistuu tekemään itsestään yhden todentuntuisimmista hahmoista koskaan ikinä missään. Trelkovski on alkuun ystävällinen, ujo ja vähän säikky mutta lopulta omituisten tapausten ja raivostuttavien naapurisotkujen takia vainoharhainen ja arvaamaton tyyppi. Kenties Rosemaryn painajaisen nimihahmoakin samaistuttavampi. Pikkumiehen muukin elämä, joka kumminkin linkittyy isoksi osaksi pääjuonta, on oikeasti kiinnostavaa ja sen seurailemiseen käytetään iso osa pätkän kestosta. Hänelle tapahtuu myös kaikenlaista hauskaakin, minkä vuoksi Trelkovskin mielenterveyden heikkeneminen sattuu katsojaan (siis minuun) niin paljon.
”Muussa elämässä” isoa roolia esittää hienosti Isabelle Adjanin esittämä Stella, johon Trelkovski törmää jonkinlaiseksi avainkohdaksi rupeavassa sairaalakohtauksessa. Sekä Trelkovski että Stella ovat tapaamassa Simone Choulea, joka oli vähän aikaa sitten hypännyt ikkunasta, ja jonka asunnon Trelkovski on vuokrannut juuri äskettäin elokuvan alussa. Stella on Simonen ystävä ja Trelkovski valehtelee olevansa itsekin jotain vastaavaa. Stellasta tulee jonkinlainen tyttöystävä Trelkovskille, joka valehtelee vielä lisää pitkin leffaa piirtäen samalla yhden tunnelmaa piristävistä koomisista viivoista muuten synkkiä värejä suosivassa elokuvassa. Runnoutunut Simone, ainoa pariskuntaa ennestään yhdistävä palanen, kumminkin päästää jo ensimmäisellä tapaamisella rääkäisyn, joka käy herkälle Trelkovskille kohtalokkaan traumaattiseksi. Onnetonta.
Trelkovski näkee usein painajaisia esimerkiksi liinoihin kääritystä Simonesta ja Roman Polanski, kenties ainut koskaan oikeaan painajaiseen verrattavaa elokuvaa tehnyt ihminen, ainakin alan parhaita, toteuttaa ne mieleenjäävän uskottavasti. Raa’alta shokkiarvoltaan ne jäävät kumminkin ehkä hiukan Inhon vastaavien varjoon.
Talossa, jossa päähenkilömme asuu, tuntuu olevan kaikenlaista omituista ja pahaa tekeillä, mutta Trelkovski tai katsoja ei koskaan saa tietää tarkkaan, että mitä. Tästä mysteeristä tulee Trelkovskin oman mielikuvtuksen tuottamalle tavaralle kaveriksi tuntematon uhka, jota katsojat pääsevät Vuokralaisen katsomisen jälkeen tunti-, päivä- tai jopa viikkotolkulla fundeeraamaan. Hämmentävyyden ja monipuolisuuden ansiosta tämä hyppää tavallaan Inhon ja kumppaneiden yli. Lopulta monikaan asia ei ole varmaa. Mitä Trelkovskin päässä liikkui? Miksi talon asukkailla tuntui olevan pakkomielle savustaa muita talostaan ulos? Miten Simone tai hänen harrastamansa egyptologia liittyi kuvioon? Miksi ihmiset seisoskelevat pitkiä aikoja vessassa liikahtamattakaan, tuijottaen ulos ikkunasta? Oliko Stellalla jotain tekemistä kaiken kanssa? Oliko Trelkovskin välillä naiseksi pukeutumiseen jokin syy? Tiedän, että osa edellisistä kysymyksistä kuulostaa tuollaisenaan lähinnä huvittavilta, mutta nähtynä ne ovat ynnättynä yksi tärisyttävimmistä ja omituisimmista, mutta myös tavallaan liikuttavimmista elokuvista koskaan ikinä missään. (Tärisyttävyys pätee tietenkin myös Inhoon ja Rosemaryn painajaiseen, tunnetko muuten deja vun edellisessä virkkeessä?)
