Omen-leffoilla on entuudestaan sen verran mainetta, että vuoden 1976 elokuvankin uusintafilmatisointi lienee tuntunut tuottajista riskittömältä. Ja onhan se tietysti kiva, kun uusi vuosituhat antaa myös tilaa tietynlaiselle kikkailulle; tällainen leffa on hyvä pukata markkinoille päivänä, joka numeraalisesti tuo mieleen pedon luvun.
Uusi (The) Omen on sijoitettu, totta kai, nykypäivään. Kauheat tapahtumat WTC:stä sotiin seuraavat toistaan, ihan kuin ennustuksessa. Suurista asioista liikutaan pienempiin. Amerikan suurlähetystössä työskentelevän Robert Thornin (Schreiber) vaimo Katherine (Stiles) on kuolla synnytysvuoteelle. Robertin on tehtävä puolisonsa tietämättä kova päätös: menettääkö sekä äiti että lapsi vai säästääkö äiti ja ottaa omaksi orpo vastasyntynyt? Robert valitsee tietysti jälkimmäisen vaihtoehdon, tuumien tekevänsä päivän hyvän työn. Lapsi, Damien, varttuu. Täytettyään viisi poika (Davey-Fitzpatrick) alkaakin tuntua äidistään vieraalta ja paljon kummaa tapahtuu heidän ympärillään. Kiihkoluonteinen pappi (Postlethwaite) rukoilee Robertia tappamaan Damienin, perheen lastenhoitaja heittää henkensä oma-aloitteisesti ja hurja hurtta seuraa poikaa. Ettei vain olisi tullut adoptoitua perheeseen antikristusta?
The Omen ei ole niin hurja kertomus, että sen uusintakaan tuntuisi erityisen toimivalta. Näyttelijät, yksi-ilmeistä Mia Farrow’ta lukuun ottamatta, onnistuvat yleisesti rooleissaan, mutta kerronnallisesti leffa klenkkaa paikoin. Idea paholaislapsesta on toki ihan mielenkiintoinen, mutta moni asia vesitetään elokuvassa mm. kohtausten pitkittämisellä. Kun kaikki arvaavat, mitä kamalaa tulee tapahtumaan seuraavaksi, itse tapahtumaa odotellaan silti monta puuduttavan pitkää hetkeä (esim. potkulautaonnettomuus). Lisäksi sekä 5-vuotiaan Damienin esittäjä että rainan hurtat ovat muuta kuin pelottavia. Esim. Damienin karmivasti päättyvät synttärit tuntuvat tarkoitettua hassummilta. Lutusesta karvakuonosta ei saa petoa edes musiikin uhkaavaa tunnelmaa lisäämällä, kun haukku selvästi odottaa ohjaajaltaan nakkia palkakseen. Itse pahan pojan esittäjä, Seamus Davey-Fitzpatrick, tuntuu huonolta valinnalta osaansa siksi, että vaikka hän osaakin näyttää myrryiseltä, ei hänen katseessaan kuitenkaan ole sellaista terävyyttä, jota rooli vaatisi. Vika on tietysti myös ohjaajan. Ehkä John Moore on kehottanut muksua ottamaan sellaisen ilmeen kuin jos päivälliseksi olisi maksalaatikkoa olettaen, että se riittää. Olisi mies vain pyytänyt kersaa leikkimään hirviötä, sitten ehkä reaktioissakin olisi ollut enemmän sitä jotain.
Tekijöiden ajatus sitoa oman aikamme vavisuttavimmat tapahtumat osaksi fiktiota on sinänsä hyvä. Tosin, elokuvan viimeinen kuva, jossa on mukana Yhdysvaltain presidentti, tuntuu hiukan omituiselta. Pitäisikö se ottaa vastalauseena maan poliittisen johdon toimille vai hurttina huumorina? Muun elokuvan kun voi nähdä enemmänkin kertomuksena lastenkasvatukseen liittyvistä ongelmista ja vanhemmuuteen liittyvistä peloista, loppukuvan kokonaistulkinta on hankalaa. Oli sen sanoma silti mikä tahansa, The Omen kannattaa katsoa vaikkapa ihan vain Pete Postlethwaiten uskottavan eläytyneen kiihkon ja Liev Schreiberin hötkyilemättömän vakaan näyttelemisen vuoksi. Huonompiakin kauhuelokuvia on tehty.
