Candyman on 90-luvun alkupuolella ilmoille putkahtanut kauhuelokuva, joka perustuu kauhua herättävän Candymanin-legendan ympärille. Kyseinen “karkkimies” ei jakele kuitenkaan karkkeja, vaan antaa koukusta, jos joku uskaltautuu lausumaan peilin edessä viisi kertaa hänen nimensä. Yliopisto-opiskelija Helen päättää kaikesta huolimatta uhmata kyseistä koukkomiestä ystävänsä Bernadetten kanssa lausumalla viidesti peilin edessä “Candyman” ja tutkimalla kyseistä urbaanilegendaa. Tämä koituu kuitenkin Helenin kohtaloksi, eikä hän osaa kuvitellakaan, kuinka hänen elämänsä tulee muuttumaan.
Elokuvassa ei nähdä sen kummempia erikoistehosteita, saatika huipputeknologialla luotuja visuaalisia ihmeitä, mikä ei sinänsä ole mikään yllätys, kun ottaa huomioon elokuvan valmistusvuoden. Kauhutunnelmaa on kuitenkin onnistuttu luomaan hyvin musiikin ja äänitehosteiden avulla. Getto-miljöö tuo elokuvaan lisämausteena jännitystä omituisine graffiteineen ja köyhine ihmisraasuineen. Myös se, että elokuvan alku ennen koukkumiehen esiintymistä saa helposti luulemaan, ettei Candymania ole edes olemassa, on varsin ovela keino saada ihmismieli kulkemaan tunteiden vuoristoradassa.
Näyttelijäosastosta mielenkiintoisen tekee harhaluulo siitä, että luulin koko elokuvan ajan Heleniä näyttelevän Virginia Madsenin olevan X-Filesistä tutun Scullyn näyttelijä Gillian Anderson, mikä johtui heidän uskomattomasta yhdennäköisyydestään. Elokuvan lopuksi tarkastettuani, kuka Heleniä näyttelee, tajusin kuitenkin mieleni tuottaneen tämän mystisen illuusion. Myös Candymanin-roolin hoitanut Tony Todd tuntui olevan jostakin tuttu, mutten muistanut mistä. Katsottuani seuraavana päivänä elokuvan: “Hatchet”, tajusin kuitenkin mistä kyseinen musta mies oli tuttu. Näyttelijöistä mainittakoon vielä elokuvassa pientä gettolasta näyttelevä DeJuan Guy, joka sai vähäiset sielunrippeeni tuntemaan uskomatonta myötätuntoa kyseistä pikkupoikaa kohtaan.
Elokuvan juoni on velkaa paljon Bloody Mary-legendalle, mikä tuntuu olevan lähes suora kopio siitä. Tämä laskeekin elokuvan pisteitä, sillä liiallinen kliseily ja kopiointi ei mielestäni kuulu yleisesti ottaen viiden tähden elokuvaan. Toisaalta on otettava kuitenkin huomioon, että Bloody Marya on kutsuttava kolme kertaa, toisin kuin Candymania viisi kertaa. Kliseyttä elokuvalle lisää myös sen juonen perustuminen yhden murhamiehen ympärille, mikä on varsin tuttua esimerkiksi Friday the 13th ja The Texas Chainsaw Massacre-elokuvista.
Mielenjäävin havainto elokuvasta on Candymanin tapa puhua omalla salaperäisellä tyylillään. “Be my victim”-hokema jäi kaikumaan pääkoppaani vielä useiksi tunneiksi elokuvan katsomisenkin jälkeen. Tämä salaperäinen puhetyyli nostattaa elokuvan arvoa jonkin verran, sillä se jättää katsojaan oman jälkensä. Huippu elokuvaa se ei kuitenkaan kyseisestä pätkästä tee, mutta varmistaa kuitenkin sen, ettei elokuva pääse koskaan unohtumaan.
