Elämä on epätasapainoista. Ohjaaja Godfrey Reggio, kuvaaja Ron Fricke ja säveltäjä Philip Glass lyövät päät yhteen ja lopputulos on vajaa puolitoista tuntia kuvia eri nopeuksilla ja tonaalista musiikkia. Musiikkivideosta ei ole kyse kuin karkeassa mielessä, sillä monesti musiikki ja kuva ovat kontrapunktisessa vuorovaikutuksessa ja pituutta on täyden elokuvan verran.
Henkilöhahmoja ei ole varsinaisessa merkityksessä, joskin ajoittain kuva menee suorastaan käsittämättömän lähelle ihmiskohteita. Yö ja päivä kuluvat, maan ja taivaan kauneuden lisäksi esittää kuvaus elämää kaupungeissa jotka loistavat valoa liikenteen kiertäessä kuin veri ja ihmismassa liikkuessaan kuin muurahaiset. Hidastus antaa jopa räjähdyksissä ja romahduksissa olevan kauneuden näkyä ja aallot iskevät kuin pilvimassa vuorilla. Ajoittain mielikuvat ovat kuin III Maailmansodan jäljiltä kuvan näyttäessä raunioituvia kerrostaloja eikä ihmiselämästä ole vilaustakaan.
Juonta ei ole, dialogia ei ole, henkilöhahmoja ei ole, mutta kauneuden ylistystä sen omituisemmissa esiintymismuodoissa on koko ajan. Kauneuden lisäksi Koyaanisqatsi näyttää myös kauheuden, mutta kevyttä viide-elokuvaa ei tästä mielikuvien panssarivaunusta ole tulossa. Silti se kiehtoo ha runttaa silmille suunnatonta urbaania joutomaata kuten myös urbaanin maailman symmetristä kauneutta ja elinvoimaa.
