“Do you have any ice cubes I can rub on my nipples?”
Kun tehdään elokuva, joka käsittelee vähintäänkin omaperäistä päähenkilöä, on kaksi asiaa, joiden täytyy osua täydellisesti kohdilleen jotta kyseinen outous ja omaperäisyys saataisiin tuotua myös katsojan silmiin onnistuneesti. Ensinnäkin kyseisen henkilön näyttelijän pitää sisäistää roolinsa, eikä missään nimessä ainakaan ylinäytellä sitä kuten usein nykyelokuvissa tapahtuu. Toiseksi elokuvan käsikirjoituksen pitää tuoda kyseinen outous esille juuri sopivasti ja oikeilla tavoilla. May onnistuu juuri tässä muiden asioiden lomassa täydellisesti. Angela Bettis esittää Mayta virtuoosimaisin ottein Lucky McKeen ohjaamassa ja kirjoittamassa kauhudraamakomediassa. May on ujo tyttö, jonka paras ystävä on hänen äidiltään nuorena saatu lasikabinetissa oleva (susiruma) nukke. Hän on töissä hoitajana eläinklinikalla, jossa häntä yrittää jatkuvasti iskeä uransa parhaassa roolissa oleva nymfomaanihko Anna Faris. May on myös salaa ihastunut pesulassa näkemäänsä Jeremy Siston roolihahmoon, jolla on hänestä “täydelliset kädet.” Elokuva kuvastaa aluksi Mayn hiljaiseloa ja yrityksiä lähestyä läheisiään sosiaalisesti omista oikuistaan huolimatta, joka tuottaa yllättävän toimivaa draamaa ja hippusen komediaakin. Pikkuhiljaa tosin May herää todellisuuteen siitä, että maailma on julma paikka, jossa hänenkaltaisellaan ihmisellä ei kenties ole sijaa. Ajan myötä May katoaa enemmän hulluuden mustiin syövereihin, kunnes lopulta… No, sanotaan vain, että elokuvan kauhuosio alkaa kunnolla.
En voi tarpeeksi kehua ohjaaja Lucky McKeen Mayssa demonstroimia taitoja. Loppupuolella kuvaus ja editointi muuttuu useiden hirmutekojen aikana lähestulkoon montaasimaiseksi, joka upeasti ensinnäkin välttää nykykauhussa liian suositun gorella mässäilyn, ja myös näyttää kyseiset tapahtumat toimivasti ja nopeasti. En enää tajua, miksi joissakin muissa vastaavanlaisissa elokuvissa ei tehdä samoin, vaan suorastaan pornografioidaan esimerkiksi murhia. McKee on erinomainen myös musiikin ja äänen käytössä. Esimerkiksi kohtaus, jossa May taas kerran tuntee olonsa petetyksi ja on lähellä hajoamispistettä, kuvataan täysin ilman musiikkia. Näemme vain Mayn ja hänen nukkensa. Kuulemme pelkästään hänen huutoaan ja nuken kabinetin lasin hajoamista. Mayn hulluus on yksinäistä. May on yksin, ja hänen hulluutensa on ainoa asia joka hänellä on jäljellä. Loppuelokuva kuvaakin pitkälti sitä, mitä hän tekee seottuaan. Näemme mm. ikimuistoisen kohtauksen, jossa pikkulapset sekoittuvat ihanasti lasin kanssa luoden erittäin häiritsevää kuvastoa taustalla soivan hyräilyn kanssa.
McKee on myös kirjoittanut Mayn kässärin, joka onkin sitten sen heikoin osa. Se ei missään tapauksessa ole huono, mutta se sisältää runsaasti vähän liian outoa dialogia. Onneksi May ei saa huonoa dialogia, vaan sivuhahmot. Esimerkiksi arvostelun aloittava lainaus on suoraan elokuvan eräästä oudoimmasta kohtauksesta, ja se aiheutti minussa ainakin ilmestyessään sellaisen naururepeämän, että olin hetken aikaa “irrallaan” elokuvasta. Tällaiset asiat ovat vaarallisia virheitä, kun kyseessä on kohtaus, jossa pitäisi olla tietynasteista jännitystä. Joka kerta kun McKee alentuu kirjoittelemaan typerää dialogia, katsoja irtaantuu hieman elokuvasta. Vaikka se onkin harvoin sattuvaa, se silti tapahtuu usein juuri niissä kohdissa, jolloin katsojan pitäisi tapittaa Mayta niin läheltä että näkisi Angela Bettisin ihohuokoset. Onneksi McKee on silti erinomainen esimerkiksi henkilöiden luomisessa ja syventämisessä, ja jopa hirveimmillä hetkillään katsoja kokee sympatiaa Mayta kohtaan, vaikka hän tekisi mitä tai käyttäytyisi kuinka hirveästi tahansa. Yksi elokuvan suurimmista eduista tosiaan on se, että katsoja aina välittää tapahtumista ja päähenkilöista käsikirjoituksen hienon rakenteen ansiosta.
Mayn esittäjä Angela Bettis toki tuo tähän oman lisänsä. Hänen tapansa esittää Mayta on erittäin inhimillinen, mutta silti outo. Tärkeintä on, että May ei ikinä tunnu millään tavalla epäinhmilliseltä. Kaikki hänen tekonsa perustellaan joko käsikirjoituksessa tai parhaimmillaan puhtaasti Bettisin kasvoilta näkee syyn hänen käytökseensä. Angelan näyttelytyö on todella kokonaisvaltaista, ja hän selvästi on tarkkaan päättänyt esimerkiksi Mayn liikehdinnän ja käytöksen, joka luo kautta elokuvan kestävän kokonaisvaltaisen ihmisen, joka taas auttaa empatian tuntemisessa häntä kohtaan. Mainitsemisen ansaitsee myös Anna Faris, joka esittää Mayn lesbokollegaa eläinklinikalla. Farisin ja Bettisin hahmojen välillä elää uskomattoman selvä ja hieno kontrasti, joka auttaa hahmottamaan kumpienkin hahmojen tarkoitusperiä ja arvomaailmaa. Juuri näin erinomaisesti hahmoja pitäisi aina kirjoittaa; heidän toimintansa toimii jatkuvasti katsojan avuksi jotta hän tajuaa asioita kummastakin.
Tahtoisin vielä ennen punchlinea sanoa elokuvan lopusta jotakin, mutta en tahdo spoilata sitä keneltäkään. Sanon vain, että Mayn kaksi viimeistä otosta ovat mielestäni kauhuelokuvien kaikkien aikojen parhaimpien kliimaksien joukossa, Carrien hautakohtauksen ja Halloweenin talokuvien vierellä. Mayta on erittäin vaikea mielestäni kuvailla sanoin siten, että sen ansaitsema kunnioitus tulisi esille. Sanon vain, että se on suorastaan unohdettu moderni kauhuklassikko, enkä mielestäni ole vuoden 2002 jälkeen valmistetuista kauhuelokuvista nähnyt yhtäkään, joka olisi edes lähellä sen monisyistä hahmotutkielmamaista juonikuviota tai sen karmivia loppuminuutteja. May on lähes täydellinen kauhudraama, jota välillä häiritsee hieman hutiloiden kirjoitettu dialogi.
