Los Angelesissa kuhisee eri kansallisuuksia, joita kaikkia tuntuisivat rassaavan tavalla tai toisella ennakkoluulot. Ihmiset luulevat tuntevansa itsensä, mutta kas – heillä ei ole aavistustakaan… mistään. Nykymaailmassa meno on niinkin kylmäkiskoista, että törmäämme toisiin ihmisiin ihan vain tunteaksemme jotain. Hyi häpeä. Monitaituriksi kehutun Paul Haggisin uutukainen Crash kertoo tarinan, jossa on tusinoittain ihmisiä, ongelmia ja jännästi yhteen nivoutuvia juonikuvioita. Irc-slangia siteeraten: WANHA!
Kyseessä olisi varmaankin ollut loistoleffa, jos se olisi ilmestynyt reippaat viisi vuotta sitten – ennen koko episodielokuvien buumia ja etenkin tajunnanräjäyttävän kaunista Magnoliaa, josta Crash lainaa häiritsevän häpeilemättä keskeisimmät kerronnalliset keinonsa. Viimeistään lopun pohdiskelevan slovariosuuden ja häikäisevien sääolojen aikana päässä alkaa pyöriä, kenen leffaa Haggis oikein luulee ohjaavansa. Käsikirjoitus sisältää hienoja oivalluksia, mutta kokonaisuus sortuu paikoitellen alleviivaavaan toistamiseen.
Rainan positiivisin yllätys on Matt Dillon. Miehen roolihahmo ei poikkea muista varsinaisesti edukseen, mutta häiskä osoittautuu yllättävän hyväksi tulkitsijaksi. Paikoitellen pinnalliseksi jäävän henkilögallerian heikoin lenkki puolestaan on Sandra Bullock, jonka “valitan kaikille koska oon niin yksin”-suoritus ei vain kanna. Ja hei, sen hahmon ainoa hieno kohtaushan oli pöllitty suoraan Driving Miss Daisysta. Hyi! Haggisin ylidramaattinen score oksettaa enemmän kuin häiskän mukaan nimetty sisälmyssoppa, mutta biisivalinnoissa on kuitenkin muutama helmi. Stereophonicsien komea Maybe Tomorrow kruunaa lopputekstit nätisti.
Tuntuu tavallaan oudolta antaa Crashin kaltaiselle elokuvalle “vain” 3 kuulaa, mutta suhteutettuna genrensä muihin edustajiin se tuntuu irvokkaan halvalta kopiolta. Kauniisti kuvattua, kärjisteltyä rotusryrjintää Los Angelesissa voinee kuitenkin katsella kertakäyttödraamana, mikäli parempaa ei tarjolla ole.
