Anthony Mannin ohjaamassa westernissä Mies lännestä on yksi suuri vika: ohjaaja näyttää halunneen tuoda yleisölle nähtäväksi asetelmallisia maisemakuvia. Se ei olisi oikeastaan vika ollenkaan, mutta Mann on näiden asetelmien kustannuksella kuin unohtanut, ettei hän ole tekemässä luontodokumenttia, vaan ihmiskeskeistä draamaa.
He, jotka muistavat Gary Cooperin Sheriffin (High Noon) nimiroolista, kokevat heti leffan alussa déjà vu -tunteen. Cooperin lännenmies on hatusta kengänpohjiin kuin ilmetty sheriffi Kane – mitä nyt vähän vanhemman näköinen. Hyvin pian käy kuitenkin selväksi, ettei tämä mies ole ehkä yhtä puhtoinen kuin Kane. Tämä totinen ratsastaja nimittäin vaihtaa nimeä yhtä usein kuin sukkia, ellei sitäkin tiuhempaan. Kyseinen heppu kiinnittää huomiota miehenä, joka harvemmin on istunut junan kyydissä. Hänelle tuppautuvat matkaseuraksi suulas pikkuhuijari Sam (O’Connell) sekä lauluäänestään kehuja saanut saluunatyttö Billie (London). Kun rautahepo sitten joutuu rosvojoukon iskun kohteeksi ja kolmikko löytää itsensä keskeltä autiota länttä, totisen jokamiehen todellinen luonto alkaa hiljalleen avautua hänen uusille tuttavilleen. Päältä rehellisen oloinen, sisältä synkeä kaveri on Link Jones, häikäilemätön tyyppi, joka eli oppivuotensa erään vielä häikäilemättömämmän miehen porukassa. Eikä tämä kaveri ole kaukana.
Link Jonesin rooli ei ole mittatilustyönä tehty Cooperille, ja sen huomaa. Näyttelijä on roolissaan suurimman osan aikaa kuin heebo, joka joutuu pitämään kokoaan liian isoa takkia. Hän yrittää ammattilaisena silti näyttää siltä kuin takki tosiaan olisi hänen omansa. Mutta Cooperin niskassa painaa kuitenkin pesuohjelappua suurempi asia, eli muutama vuosi aiemmin julkaistu Sheriffi. Kun mies tulkitsee sekä Kanea että Jonesia ihan samalla tavalla, on Link Jonesia vaikea uskoa rikollisen uraa tehneeksi tyypiksi. Tiukempi henkilöohjaus olisi saattanut korjata asiaa.
Ironista kyllä, elokuvan laululintua, Billietä, esittävä Julie London ei tässä rainassa livertele. London, joka on muuten paremmin tunnettu laulajana, näyttelee osansa kohtalaisen hyvin. Erityisesti hänen kohdallaan Hollywoodin glamour ja kaiken silottelu tekee nyt kuitenkin hallaa. Karuimmassakin erämaassa neidon hiuslaite pysyy siistinä ja sukupuolisen väkivallan kohteeksi jouduttuaan näyttäisi, kuin hänen vain pukunsa kaipaisi paria korjaavaa tikkiä ja kasvonsa kevyttä siistimistä.
Miesten välistä painia Mann pysähtyy kuvaamaan kiitettävän pitkäksi aikaa ja realistisesti (ts. kamppailun aikana ei vaikkapa kuulla paisuteltuja mäiskis-ääniä). Silti heti jonkin julmemman tullessa kyseeseen Mann perääntyy. Mies lännestä olisi voinut olla monta kertaa koskettavampi ja sujuvampi elokuva, ellei Mann olisi toiminut ikään kuin se tyyppi, joka kesken tilanteen osoittaa jonnekin pusikkoon tai taivaalle ja pakenee paikalta saatuaan harhautettua katsojan tuijottamaan väärään suuntaan.
