Olin jo pitkään lukenut kaverieni ja tuttujeni päivityksiä sosiaalisessa mediassa, joissa he kehuivat Kaksi paavia -elokuvaa. Lopulta päätin itsekin katsoa elokuvan Netflixistä.
Nyt, kun olen elokuvan nähnyt, voin ilokseni todeta sen olleen hyvinkin positiivinen yllätys. Odotin elokuvan olevan hyvä, mutta se olikin loistava. Opiskelen teologiaa, ja minua kiinnostaa aika paljon katolinen kirkko ja paavin valta-asema siellä. Elokuvan teema oli siis minulle hyvin mielenkiintoinen, ja se piti jatkuvasti otteessaan. Nautin kovasti kahden paavin välisistä keskusteluista elokuvan aikana, mutta iloitsin myös siitä, että elokuvassa oli muutakin sisältöä, kuten arkkipiispa Jorge Bergoglion muistot Argentiinasta.
Elokuva on juoneltaan suhteellisen yksinkertainen, mikä sopii sille hyvin. Alussa on uusi äänestys seuraavasta paavista, kun edellinen paavi menehtyy. Arkkipiispa Bergoglio pyytää eroa virastaan paavi Benedictus XVI:ltä, mistä alkaa arkkipiispan ja paavin välinen ystävyys. Se ei tosin muodostu ongelmitta. Tässä juoneen tulee vielä mukaan Benedictuksen eroamiskuviot ja Bergoglion traumaattiset kokemukset. Juonta on tarpeeksi, jotta elokuva pysyy mielenkiintoisena, eikä siitä tule pelkkää arkkipiispan ja paavin välistä vuoropuhelua, mutta toisaalta elokuvaan ei ole laitettu väkisin monimutkaisia juonikuvioita, vaan pääpaino pysyy nykyisen paavin (Bergoglio eli nykyään Franciscus) ja entisen paavin (Benedictus XVI) välisessä suhteessa ja heidän muistoissaan.
Elokuvan näyttelijät tekevät hyvää työtä, vaikka erityisesti kahteen henkilöön keskittyessään Kahden paavin muut hahmot jäävät aika pieniin rooleihin. Entistä paavia näyttelee Anthony Hopkins, joka on saanut suosiota muun muassa roolistaan Uhrilampaissa. Hopkins näyttelee entistä paavia hyvin uskottavasti; elokuvan aikana muistin vain juuri ja juuri, että kyseessä on paavin näyttelijä, eikä entinen paavi itse.
Hopkins onnistuu tekemään hahmostaan elokuvan alkupuolella ankaran ja tylyn oloisen. Hänen hahmonsa seuraa katolisen kirkon opetuksia kirjaimellisesti ja suhtautuu hyvin ankarasti synnin tekemiseen. Itse kun kuulun luterilaiseen kirkkoon, elokuvan alussa surin sitä, miten paavi suhtautuu hyvin ankarasti syntiä tekeviin ihmisiin, ja kielteisesti arkkipiispa Bergoglion vasta-argumentteihin. Myöhemmin Hopkins näyttää hahmostaan myös sympaattisempaa puolta. Kun paavi näyttää rakastavansa musiikkia ja soittamista, hän alkaa samalla näyttää enemmän haavoittuvaista puoltaan. Elokuvan edetessä Hopkins myös tuo vahvasti esille, miten hänen hahmonsa on hyvin väsynyt paaviuteen ja myöntää, että katolinen kirkko tarvitsee uudistuksia. Samalla on liikuttavaa katsoa, miten paavista tulee sosiaalisempi; aiemmin hän on esimerkiksi syönyt aina yksin ja välttänyt ihmisten kohtaamista, mutta elokuvan edetessä hän rohkaistuu ja alkaa kohdata ihmisiä enemmän. Hienoa työtä Hopkinsilta, hänen hahmostaan välittyi monia eri puolia; elokuvan edetessä hahmo sai sympatiani ja omalla tavallaan myös kunnioitukseni.
Jonathan Pryce näyttelee toista elokuvan keskeistä hahmosta, arkkipiispa Bergogliota, josta tulee myöhemmin uusi paavi, Franciscus. Prycen tulkinta nykyisestä paavista on myös hyvin onnistunut. Elokuvan alussa hänen hahmonsa on vielä arkkipiispa, joka haluaa erota kyseisestä virasta ja mennä seurakuntaan papiksi. Miellyin heti kyseiseen arkkipiispaan, hänestä välittyy nopeasti ja vahvasti lämpö ja armollisuus. Elokuvan alussa arkkipiispa hyräilee Abban laulua – se toi mukavasti inhimillisyyttä hahmoon.
Oli myös mielenkiintoista katsoa, miten elokuvan alussa arkkipiispa pyytää eroa virastaan, koska on kyllästynyt katolisen kirkon korruptioon ja haluaisi palvella seurakuntalaisia enemmän ruohonjuuritasolla seurakuntapastorina. Arkkipiispa on hyvin surullinen katolisen kirkon pedofiili-skandaalista, ja suree myös kirkon kovuutta ihmisiä kohtaan. Tämä ilmenee hyvin mm. arkkipiispan ja paavi Benedictuksen välisessä keskustelussa, missä arkkipiispa kertoo näkemyksestään ehtoollisesta ja siitä, keille se kuuluu.
Arkkipiispa Bergoglio tuo elokuvaan paljon sympatiaa ja lämpöä, ja myös Prycen suorituksesta voin ilokseni todeta, että välillä melkein unohdin, että kyseessä on näytelty versio entisestä arkkipiispasta ja nykyisestä paavista, ei paavi itse. Toisaalta elokuva olisi kenties ollut liian kliseinen, jos nykyinen paavi olisi koko ajan nähty siinä täydellisenä pappina ja ihmisenä. Nykyisen paavin muistelut synneistään Argentiinassa, missä tämä suojeli pappisveljiään hinnalla millä hyvänsä, toivat mukavasti inhimillisyyttä hahmoon, samalla muistuttaen siitä, että aina ei ole yksinkertaista tietää, mikä on oikein ja mikä väärin. Muutenkin nämä takaumakohtaukset toivat elokuvaan uutta sisältöä, ja rikkoi hieman omia ennakko-odotuksiani, positiivisella tavalla siis.
Summatakseni kokemustani, pidin elokuvassa paljon siitä, että sekä entisestä että nykyisestä paavista tuotiin hyvin esille heidän inhimillisyytensä; kumpikaan ei ole täydellinen ja kumpikin on tehnyt syntiä elämässään. Entinen paavi ummisti ainakin osittain silmiään pedofiili-kohun suhteen ja nykyinen paavi toimi Argentiinassa aikanaan kyseenalaisesti. Elokuvassa on teemana, että katolinen kirkko tarvitsee muutoksia, joita nykyinen paavi on valmis edistämään, mutta toisaalta hän tarvitse entisen paavin tuen itselleen.
Kumpaankin hahmoon tuli inhimillisyyttä myös monen pienen mutta hienon kohtauksen kautta. Bergoglio intoilee kovin jalkapallo-otteluista esimerkiksi baarissa ja rakastaa pizzaa. Benedictus XVI taas osoittaa rakastavansa musiikkia ja sen soittamista, ja arkkipiispan kautta innostuu itsekin jalkapallon katsomisesta. Myös kahden paavin yhteinen ruokarukous jäi elokuvasta mieleeni kauniina ja liikuttavana.
Kaksi paavia on kaunis ja hieno elokuva. Se on hieno kuvaus kahden paavin välisestä ystävyydestä, olkoonkin, että suurin osa elokuvan tapahtumista on luultavasti keksittyä. Elokuva piti alusta loppuun otteessaan, välttäen kliseisiä asioita, kuten jommankumman paavin ehdottoman mustavalkoistamisen. Kahdesta paavista jäi iloinen mieli. Fiktiivisyydestään huolimatta elokuva myös toimii hyvänä tietopakettina joissain asioissa, kuten uuden paavin valitsemisprosessissa. Elokuva ei vastannut odotuksiani, se ylitti ne. Erinomainen elokuva, jota voin lämpimästi suositella muille.
