Eran Kolirin käsikirjoittama ja ohjaama Orkesterin vierailu on elokuva, joka poikkeaa tyyliltään suuresti suomen valkokankailla esitettävien elokuvien enemmistöstä. Onhan sen tarina pieni ja vatimaton. Kuten jo elokuvan alussakin todetaan: se perustuu sen verran mitättömään tapahtumaan, että harva sellaista edes muistaa. Kuitenkin heti ensi katselukerran jälkeen on selvää, ettei sitä ole turhaan otettu täällä asti esitettäväksi. Ja onhan elokuva ehtinytkin jo saada tunnustusta erilaisten palkintojen muodossa mm.Cannesin filmifestivaaleilla.
Elokuva kertoo nimensä mukaisesti Egyptiläisen Aleksandrian poliisin juhlasoittokunnan vierailusta Israeliin paikallisen arabikulttuurikeskuksen avajaisiin. Kaikki ei kuitenkaan suju ongelmitta sillä soittokunta saa hyvin pian lentokentälle saapumisensa jälkeen huomata, ettei kukaan ole ottamassa heitä vastaan, eikä keneenkään asianomaiseen saada yhteyttä. Katsoja tuntee heti elokuvan alusta asti sääliä, mutta samalla vaikeutta olla hyväntahtoisesti nauramatta pettyneen ja jopa hiukan loukkaantuneen oloisen soittokunnan ja varsinkin sen jähmeän vanhan johtajan Tewfiqin (Sasson Gabai) hämmentyneille edesottamuksille lentokentällä, missä ketään ei tunnu juurikaan kiinnostavan heidän ongelmallinen tilanteensa tai länsäolonsa siellä ylipäätänsäkään. He ovat vain käytäviä siivoavan siivoojan edessä poseeratessaan juhlallisesti vastaan tulleelle valokuvaajalle. Tawfiqin epävarma käden kohotus varoitukseksi siivoojalle kertoo, että he olisivat todennäköisesti toivoneet, että asia oltaisiin nähty hiukan toisin.
Orkesterin yrittäessa selvitä määräpäähänsä omillaan, he päätyvät entistä enemmän eksyksiin erämaahan kaupungin laitamille, niin sanotusti keskelle ei-mitään. Ensimmäiset ihmiset, jotka he kohtaavat ovat kahvilan pitäjät Dina (Ronit Elkabetz) ja Itzik (Rubi Moscovich), jotka tajoavat heille ystävällisesti auttavan kätensä. Tewfiqin ei aluksi selvästi tee mieli suostua avuliaaseen tarjouksen soittokunnan arvokkuuden nimissä, mutta hänen on kuitenkin lopulta suostuttava muiden vaihtoehtojen puuttuessa. Näin siis soittokunta viettää yönsä Dinan ja Itzikin kodeissa, ja tästä alkaakin koskettava kertomus toisilleen tuntemattomien ja keskenään täysin erilaisten ihmisen välisestä kohtaamisesta ja ymmärryksestä.
Orkesterin vierailu ei ole oikea valinta toiminnan tai muun mäiskeen ystävälle, sillä toimintaa siinä ei juurikaan ole. Se on kaunis ja rauhallinen tarina siitä, miten erilaiset ihmiset voivat yllättävien sattumusten kautta päätyä yhteen ja siitä, miten he voivat hyväntahtoisen toisen ymmärtämisen ja lähimmäisen auttamisen halun kautta auttaa toisiaan ja itseään löytämään elämässään ratkaisuja ja huomata siinä sivussa, että heillä on ihmisinä myös jotakin yhteistä. Kaikkia elokuvan henkilöitä yhdistää tahto tulla hyväksytyksi ja ymmärretyksi, ja tämä ainutlaatuinen kohtaaminen suo heille nyt mahdollisuuden siihen.
Sasson Gabai tekee hienon roolisuorituksen orkesterin johtaja Tewfiq Zacharyana, joka onkin ehkä elokuvan vangitsevin henkilöhahmo hiljaisesta ja pidättäytyväisestä olemuksestaan huolimatta. Tewfiq on suurimman osan ajasta omiin oloihinsa ja ajatuksiinsa vetäytynyt surumielisen oloinen vanha mies eikä puhu juuri mitään, ellei puhe ole poliisiorkesteria koskevista asioista. Ainoa asia, mikä saa hänet lopulta todella antautumaan keskustelulle on musiikki, mikä lienee hänelle maailman tärkein asia, niinkuin hänen uusi ystävänsä ja ilallis seuralaisensa Dina toteaakin myöhemmin hiukan huvittuneena. Kun orkesteri nähdään vihdoinkin elokuvan lopussa tekemässä sitä, mikä heidän matkansa alkuperäinen tarkoitus olikin, eli soittamassa, Tewfiqin olemuksessa ei ole enää mitään pidättäytyvää vaan hän on antautunut koko sydämellään musiikille. Samassa kohtauksessa on myön selvää, että myös näitä keskenään hyvin erilaisilta vaikuttavia orkesterin jäseniä yhdistää keskenään ainakin yksi asia: musiikki.
Vaikka Ronit Elkabetzin esittämä kahvilanpitäjä Dina vaikuttaakin Tewfiqin täydelliseltä vastakohdalta -onhan hän nuori, nainen, hyväntuulinen ja rempseä- on hänkin tästä huolimatta elokuvan keskeisimpiä henkilöitä ja näiden kahden välinen verkkainen ja kangerteleva kanssakäyminen luokin pohjan koko elokuvan hyväntahtoiselle huumorille ja merkittävimmille teemoille.
Elokuvan etenee sujuvasti eikä menetä otettaan katsojasta missään vaiheessa. Näyttelijäsuoritukset ovat kaikinpuolin loistavia ja henkilöt ovat sen verran mielenkiintoisia, että heidän elämäänsä seuraisi mielellään vähän pidempäänkin, mutta tämä ei liene sen tyyppinen elokuva, josta tehtäisiin jatko-osia. Ja hyvä niin, koska se toimii näin loistavasti ja onnistuu välittämään sanomansa katsojalle kerralla ilman tuputusta ja saarnaamista. Elokuva kertoo sen henkilöiden elämästä yhden vuorokauden, jonka aikana jokainen heistä saa vastauksia tai ainakin vastauksen avaimia elämäänsä. Jatkosta ei tiedä, niinkuin ei kukaan meistä voi tietää elämästään tätä hetkeä pidemmälle. Kohtauksien taustalla soiva kaunis arabimusiikki yhdistettynä hienoon kuvalliseen kerrontaan saa katsojan melkein tuntemaan kasvoillaan lempeän kaipausta huokuvan erämaatuulen.
Elokuvan jälkeen jää mieleen leijumaan vain kysymys siitä, että onko samanlaista mielten kohtaamista mahdollista tuntea myös elokuvateatterin ulkopuolella, eli niin sanotusti oikeassa elämässä? Omassa elämässään. On varmasti jos antaa sille mahdollisuuden. Antaa jokaiselle kohtaamalleen ihmiselle mahdollisuuden tulla kuulluksi ja ymmärretyksi ja antaa avoimin mielin jokaiselle elämänsä hetkelle mahdollisuuden tulle koetuksi täysin rinnoin.
