Elokuvassa on tyttö (Mako Hyôdô) ja hän kantaa munaa. Elokuvassa on myös mies (Jinpachi Nezu) ja tyhjä, vetinen ja fossiilien täplittämä kaupunki missä em. trio vaeltaa.
Mamoru Oshii ja sittemmin ihan toisesta suuntauksesta tunnettu Yoshitaka Amano lyöttäytyvät yksiin ja lopputulos on äärimmäisen minimalistinen, visuaalisesti kaunis yhdistelmä moninaisia tyylejä ja tarinaa värittää runsas symboliikka.
Mako Hyôdô ja Jinpachi Nezu ovat puhuvissa rooleissa, mutta koska leffa on melkein puolivälissä ensimmäisen dialogin alkaessa ja sen vähän ollessa hyvin merkityksetöntä ei näyttelijöitä voi pilkata tai ylistää.
Äänimaailman pelkistyneisyys on jyrkkä vastakohta kuvaston yksityiskohtaiselle rikkaudelle ja hyvin ohut juoni ei esitä edes kysymyksiä vaan pelkästään rikkonaisia symboleja jotka jahtaavat varjoja, uppoavat sateeseen ja koko maailma on pelkkä merkityksetön sirpale valtameren rannalla.
Paljon symboliikkaa ja tulkinnanvaraisuutta omaava tutkielma pelkistämisestä ja oikeudenmukaista arvosanaa on mahdoton antaa, sillä sisällöstä on yhtä mahdoton antaa selkeää tulkintaa.
