Mitä tapahtuu kun tehosekoittimeen kaadetaan wanhojen westernien erämaa, Johnny Depp, rujollinen, suorastaan unelias rytmi ja äärimmäisesti ajankohtaan sopimatonta sähkökitarointia? Vastaus on [I]Dead Man[/I], jonka ohjaa Jim Jarmusch ja jonka nimiraatona hoipertelee em. Johnny Depp.
Tylsä kirjanpitäjä William Blake (Johnny Depp) saapuu Machinen kaupunkiin. Valitettavasti työpaikka on jo kadonnut ja vastaanotto ei muutenkaan ole ystävällinen. Isopomo Dickinson (Robert Mitchum) tähtää haulikolla ja pikkupomo Scholfield (John Hurt) taas on maailman pilkallisimman naurukuoron soolo. Huonon tuurin huipentumana Blakea ammutaan rintaan, häntä syytetään murhasta ja hän syyllistyy toiseen murhaan mikä riistää em. isopomo Dickinsonin pojan, Charlien (Gabriel Byrne) hengen. William Blake joutuu siis pakomatkalle luoti rinnassaan seuranaan Ei-Kukaan (Gary Farmer) ja perässään kolme tappajaa: raaka Cole Wilson (Lance Henriksen), moottoriturpainen Conway Twill (Michael Wincott) ja väriä antava Johnny ‘The Kid’ Pickett (Eugene Byrd).
Vaikka kuinka haluaisi selittää, ymmärtää ja analysoida, niin se mystinen, viehättävä tekijä ei aina löydy. Jim Jarmuschin ohjaama [I]Dead Man[/I] on lattea, epämystinen ja lakoninen, mutta siinä on tiettyä mystistä, mutkikasta ja monisanaista viehätysvoimaa joka pakenee tarkempaa määrittelyä. Se vain on siinä ja se huokuu jokaisesta miljööstä, äänestä ja henkilöstä jota se kuvaa. Jo alkukohtaus tuhkaisen palomiehen (Crispin Glover) kanssa kertoo että helppotajuista elokuvaa ei luvassa ole. Väkivaltaa on myös ja se on tylsää, latteaa ja epädramaattista. Koomiseksi piristeeksi sopiva kolmikko nakertuu nopeasti yhteen, flegmaattiseen kannibaalipsykopaattiin eikä päähenkilöä opastava opas anna paljoakaan opastusta. Robby Müllerin hidas mustavalkokuvaus ja Neil Youngin musiikki lisäävät elokuvan mystistä, aineetonta viehätysvoimaa.
Johnny Depp on päähenkilö ja hänen herkkä, kaikilla tavoilla vähäinen roolinsa antaa kaikille muille hahmoille merkkipaalun. Gary Farmer tämän intiaanioppaana on epämääräinen ja kryptinen eikä koskaan selittele itseään, mutta ei myöskään ole mystisen kaikkivoiva. Sivuhahmoissa on värikkyys ja Crispin Glover on prologi pitkään litaniaan omituisuuksia. Viimeisessä roolissaan Robert Mitchum on suorastaan loistavan äreä ukko, Lance Henriksen ja Michael Wincott ovat klassinen moottoriturvasta ja hiljaisesta tappajasta koostuva duo ja muutenkin meno on melkoisen outoa, mutta selkeää.
[I]Dead Man[/I] on hidas ja vaikeaselkoinen, mutta se on myös kaunis, rujollinen ja lempeä elokuva jonka sankari matkustaa takaisin kotiinsa. Valitettavasti vaikeaselkoisuus ei vain ole kiehtovaa, nerokasta vaikeaselkoisuutta – vain kiehtovaa vaikeaselkoisuutta.
