Bisnesmies Luo Yusheng on jättänyt lapsuudenkotinsa aikaa sitten, ja häipännyt kauas pois töihin. Kun isäpappa potkaisee tyhjää, palaa Luo kuitenkin viivana kotiin. Äiti tahtoisi järkätä isäpapalle hautajaiskulkueen, joka kulkee kylään johtavan tien läpi. Semmoista vaan ei ole helppo toteuttaa karussa, kylmässä vuoristoympäristössä. Äipän päätä ei kuitenkaan helpolla käännetä. Järjestelyiden keskellä Luo alkaa ajatella vanhempiensa rakkaustarinaa, jonka kaikki tuntevat.
Leffa on erittäin kauniisti toteutettu. Kamerannäpräily on ammattimaista, maisemat näyttäviä ja etenkin musiikki hienoa. Mustavalkoisen ja raskaan alun jälkeen siirtyminen suloiseen ja väritettyyn menneisyyteen toimii kontrastinluojana hyvin. Ja kun väriä on, se on täyteläistä, kylläistä väriä.
Onneksi homma ei aivan kaadu kuoriinsa, vaan se tarinakin on nätti. Tuikitavallisen rehellisessä ja hempeässä rakkausrainassa ei ehkä tapahdu paljoa ja pieni tiivistäminen olisi paikallaan, mutta katsoja jää huomaamattaan sen vangiksi. Näyttelijätkin ovat sen verran uskottavia, että Tie kotiin tuntuuu välillä olevan yksi viime aikojen näteimpiä nyyhkiksiä. Ja niin se alussa vähän höpsöltä näyttänyt äitikin on lopuksi järkevä, hieno nainen.
Ehkä muuta sisältöä olisi kuitenkin jäänyt kaipaamaan. Tässä ei juuri keskitytä muihin kun kahteen päähenkilöön (ja vähän sivuutetaan sitä poikaa). Mitään keventäviä tai kiinnostavia sivuhahmojakaan ei juuri ole. Siksi pläjäys tuntuu puolivälissä hieman puuduttavalta.
Vaikka Tie kotiin ei heti tunnu missään, huomaa sitä muistavansa jonkun ajan päästä lämmöllä jostain kumman syystä. Kaunis, runollisesti kerrottu rakkaustarina uppoaa ihan hyvin puutteistaan huolimatta.
