Kuin raivo härkä -elokuvaa verrataan monesti epäreilusti Stallonen Rocky-leffoihin. Ja nimenomaan sen seikan takia, että molempien (osittaisena) aiheena on nyrkkeily ja Scorsesen elokuva sattui putkahtamaan ulos Rockyn nostattaman nyrkkeilymanian kesken, tarkalleen vuonna 1980, Balboa-herran toisen ja kolmannen pieksentäseikkailun välissä.
Ja mikä tyylillinen ja funktiollinen ero leffoilla onkaan: siinä missä Stallonen amerikkalaista unelmaa edustava juntti kipuaa toivonkipinät sinkoillen ja itse hahmo silotettuna kohti huippua, on tositapahtumiin pohjaavan Scorsese-leffan meno päinvastaista. Elokuvan sankarin, jos LaMottaa edes moiseksi voidaan tituleerata, tiessä kohti huippua ei ole mitään sankarillista. Kun Rocky pieksee machona pahaa vastustajaansa sympatiat puolellaan ja Bill Contin nostatusfanfaarien soidessa, on Kuin raivon härän taistelu sisäistä taistelua. Rocky on siis ihmeidenkaipuuseen vetoavaa satutarinaa ja Kuin raivo härkä taasen kaunistelematon tarina ihmisyydestä urheilumammonan takana. Siksi olisi mukava toivoa, että Kuin raivo härkä olisi myös elokuvallisena kokonaisuutena aito helmi, vaan sitäpä se ei ole.
Scorsese kaivaa tuttujen käsikirjoittajien kanssa Jake LaMottan elämänkertakirjasta esiin mustasukkaisen ja väkivaltaisen miehen, jolle nyrkkeilyura on tapa peittää elämän puutteet. Sinänsä LaMottan köyhää lapsuutta ei tuoda kovin esiin, vaan elokuva alkaa tämän kohutusta ensimmäisestä ammattilaistappiosta, jonka sääntötulkinnat kieltämättä kuohauttavat verta. Enemmän veri kuohuu Jaken päässä tämän tarpoessa kohti himoittua mestaruusottelua. Oma rakas vaimo kelpaa siinä fiiliksessä nyrkkeilysäkiksi.
LaMottan elämää eteenpäin vievät nyrkkeilykohtaukset ovat kiinnostavuustasoltaan ok:ita. Realismi hehkuu, toisaalta superväkivaltaisiin hetkiin hypähdetään nopeasti, mutta se Rockyissä, anteeksi vertaus taas, oleva kattoon asti kurottava ”herous” niistä puuttuu. Naisenhakkaajasta paranoidista ei tehdä kiiltävää sankaripoikaa parilla tyrmäysvoitolla. Siitä valtavat plussat, toisaalta leffan kiinnostavuus horjuu monessakin kohtaa, astuen pahasti pitkäveteisyyden puolelle.
Tälle katsojalle legendaarinen nyrkkeilijä ei ollut tuttu, siksipä elokuvalle on nostettava hattua siitä, että katselukerran X jälkeen aika kului rattoisasti netissä LaMottan elämää tutkiskellen. Ja onhan se myönnettävä, että 50-luvulle ja nyrkkeilykehästä ulos päästessään elokuva vain paranee. Tyhjäkäyntiä ja hutilyöntejä siinä on edelleen liiaksi sen klassikkoasemaan nähden, mutta tavassa esittää tie urheilujulkisuudesta halvan stand-upin ja alamäen suuntaan on kyllä oma voimansa.
Sanomattakin on selvää, että De Niro on vahvasti mukana Bronxin härän tarinassa. Uskomattomat 27 kilogrammaa ilmestyy tähden vyötärölle alamäkikohtausten myötä, aidosti (ei vain täytteinä takin alla), ja asennoituminen ja samaistuminen nyrkkeilijähahmoon tuntuvat suorastaan viiltävän hienoilta. De Niron maanisen katseen alla kulkevat lähes yhtä ikimuistoisesti Joe Pesci velipoikana, jonka suonissa virtaa selkeästi samanlaista verta, ja Cathy Moriarty Vickie-vaimona. Etenkin Pesci yllättää mafiakytkentäisessä roolissaan.
Lopulta, niin hienoa kuin pääosakolmikon työskentely ja leffan yksittäiset kohtaukset ovatkin, niin aikamme suurimmaksi klassikoksi usein ylistetty leffa on edelleen vain ja ainoastaan hyvä. Ei täydellinen, ei musertava, ei valtaisa… ainoastaan hyvä. Se on juuri sellainen leffa, jonka jälkeen Scorsesen niukkoja leffapystitappioita ymmärtää entistä paremmin. Miehen filmografia on laajemminkin katseltuna rautaisen hyvää, mutta aina joka vuodelle on helppo löytää aina muutamia parempia ja oikeasti sydämestä kouraisevia, ihokarvat pystyyn nostattavia leffoja. Sellaisia, joita katsotaan sielu nautinnosta ulvoen ja ilman vilkuilua kelloon.
Mutta kyllähän näinkin meno on melko iskevää, jopa (La)Mottaavaa.
