Aki Kaurismäen vuonna 1996 valmistunut Kauas pilvet karkaavat pyyhkäisee katsojan ylitse voimakkaasti kuin viidentoista vuoden takainen lama-aalto: viiltävää realismia ja surumielisyyttä henkien. Toisaalta naurua kirvoittavaa tragikoomisuuttakaan ei unohdeta, sillä Kaurismäen maailmassa mm. henkilöstösaneeraus toimitetaan korttia pakasta nostamalla. Voi helposti sanoa, että Kauas pilvet karkaavat on kauttaaltaan kaurismäkeläistä menoa aina Akin luottotiimiä ja loistavana tarinankuljetuksen tehokeinona toimivaa kirjakielidialogia myöten.
Juuri Kaurismäen itse kirjoittama dialogi yleensä jakaa katsojakunnan kahteen hyvinkin erilaiseen joukkoon. Musta on mustaa ja valkoinen valkoista, harmaata ei tahdo löytyä etsimälläkään. Ainakin tällä suunnalla “kylläpä elämä on lyhyt ja surkea, taidanpa ottaa oluen” –tyylinen kerronta toimii. Silmät hetkeksi sulkiessa tuntuu kuin kuuntelisi wanhaa kuunnelmaa ajan syömästä radiosta. Ja sitten kun silmät avatessa näkee taas yksinkertaiseen kerrontaan sopivan rosoisen kauniin ja simppelin miljöön ja saa vieläpä kuulla perään Rauli “Badding” Somerjoen laulunluikautuksia, niin kyllä siinä leffaa kelpaa seurata.
Kokonaisuutena Kauas pilvet karkaavat ei tunnu yhtä kauniilta kuin vaikkapa historiallisen Oscar-ehdokkuuden napannut Mies vailla menneisyyttä. Tosin täytyy myöntää, että vajaan tunnin kohdalla on sellainen rypäs alakulotettuja kohtauksia, että ihan hiljaiseksi vetää ja henkeä salpaa. Ja sielläkin taustalla, vaikkapa yhden hahmon hukuttaessa surujaan viinaan tai toisen maatessa verisenä asfaltilla, piilee jotakin kaunista. Vähän kuin pieni eurooppalainen leffa kurkottaisi ison ja glamouria hehkuvan Hollywoodin sukulaisensa viereen ja kuiskaisi, että psst, myös köyhillä, tavallisilla ja punaisia mattoja tallaamattomilla on tunteensa. Ja ne tunteet voi ilmaista ilman sadan miljoonan dollarin budjettia tai tom cruisejen valkaistuja hampaita.
Yksi merkittävä mieleen tullut asia Kauas pilvet karkaavat –leffasta on yllättäenkin niinkin kaukaa haettua (vaiko läheltä) kuin George Orwellin varhaistuotanto. Vastoinkäymisiä kohtaavan tavisparin elämässä on hämmästyttävän paljon samaa melankoliaa ja kaunistelematonta köyhyyden kuvailua kuin vaikkapa Orwellin omaelämänkerronnallisessa Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa –teoksessa. Liekö Aki jopa lukenut omat Orwellinsa?
Näyttelijätiiminä häärii Kaurismäen tuotannosta tuttu joukko. Yksi on kuitenkin joukosta poissa, sillä elokuva on omistettu vuonna 1995 (nuorena) menehtyneelle Matti Pellonpäälle. Kati Outinen vastaa tuttuun tyyliin vähäeleisestä naispääosasta ja muusikkomies Kuosmanen vetää suoraviivaisen roolin Melartin-portsarina. Outi Mäenpää on hyvinkin pienessä sivuroolissa, ja Kari Väänänen tulkitsee suomalaista tuppisuuta miestä upeasti mm. työkkärin lomakkeita poltellen. Olisi silkkaa adjektiivien tuhlausta kehaista jokaista vuoronperään, joten lie parempi vain todeta koko porukan olevan vedossa jopa omaan tasoonsa nähden.
Kaksitoista kanavaa, värit ja kaukosäädin voivat olla paljon jollekin, ehkä jopa liikaa, jotta sitä saisi pidettyä itsellään. Tavallaan Kauas pilvet karkaavat onkin tarina elämän yllätyksellisyydestä, nurkan takana vaanii odottamaton tummine pilvineen. Mutta myös aurinko on siellä mukana, samoin tuulessa lipuvat vaaleammat pilvet.
