Kun 35-vuotias juutalaisuutta yliopistossa tutkinut brittiherrasmies pistetään ruutuun lähestulkoon ilman muita näyttelijöitä, tanssahtelemaan ruudulle ja luomaan kaaosta tavisten keskelle, ei tuloksen voisi olettaa olevan häävi. Mutta hommaan saa helposti jännitettä, kun samainen, sanotaan nyt vaikka Sacha Baron Cohen –niminen, mies, hankkii itselleen paksut mursuviikset, likaisen vanhan puvun ja valheellisen identiteetin. Johan rupeaa jenkkimiesten ja –naisten nolausvimma kasvamaan, kun keskustelukumppanina on vain Borat Sagdiyev, kaveri suoraan sivistyksen ulottumattomista, Kazakstanin mailta.
Baron Cohen ansaitsee suuren kumarruksen siitä, että Borat käyttää häikäilemättömästi hyväkseen tavallisessa kansassa kytevän tyhmyyden ja uhon ja jalostaa niistä toimivaa komiikkaa. Lisäksi elokuvan luomasta Kazakstan-käsityksestä syntynyt kohu on markkinoinneista parhainta, elleivät sitten “huijauksen” kohteeksi joutuneiden ihmisten oikeusjutut aja ohitse. Markkinoinnin riemuvoitto siis, mutta entäpä itse terävyys?
Niin, Borat kyllä koheltaa, mutta toisaalta sketseistä kovin moni ei yllä edes aiemmassa Ali Gee Amerikassa –sarjan Boratointien tasolle. Mukaan on saumattu parodiallinen opetusmatka ja amerikkalainen unelma silikonisen naisen (Pamsu) tavoittelusta. Mutta homma siis tökkii… itse ”julkkishaastattelut”, joissa Borat/Ali G/Bruno on loistavimmillaan, ovat aika vähissä ja toisaalta mukaan on laitettu piilokamerahenkistä tohelointia, irrallinen juutalaiskauhispätkä ja vieläpä venytetty kohtaus munasillaan juoksentelua. Hopparihenkinen lökäpöksykohtaus menee liian lähelle Ali G:n tyyliä, erään itävaltalaisen Brunon sanoin kyseessä olisi jopa ”tyylirike”.
Boratin suuri matka suurista suurimpaan eli US ja A:han etenee mutkien kautta, eikä kestoa silti ole kuin puolitoistatuntia. On hankala sanoa, onko kyseessä leffan lennokas eteneminen vai töksähtävähkö loppu, mutta vikan kymmenen minuutin kohdalla sitä vilkaisee kelloon ja toteaa, että tässäkös tämä nyt oli. Onneksi Borat onnistuu repimään myös muutaman todella maukkaan haastattelun, joissa tähtilippu voitaisiin laskea häpeästä alas. Etenkin rodeoareenalla kansan luomat huudahdukset ovat jotakin hauskaa, mutta monella tapaa myös hyvin pelottava näky, jonka Baron Cohen on tarkoittanutkin tuoda esiin. Tosielämän tapahtumien pitää myös pysäyttää.
Kunnon elokuvan kehityskaarta noudattava feikkidokkari tarjoaa lopulta ehkä kourallisen repeilymateriaalia, Kazakstanin kokoisen läikän (sehän ei voi olla iso maa, eihän?) perushuumoria ja muutaman ikävän väljähtyneen “monestiko tämä on jo nähty?” –kohtauksen. Aina yhtä repaleinen puku ja karvainen Borat-look takaavat kuitenkin sen, että Jumalan selän takaa itsensä sivistyksen pariin kammennut toimittajaressukka luo edelleen huumoria, alapääpainotteista, mutta myös ihanan provokatiivista ja epäkohtia korostavaa. Niinpä Borat ampaisee kyllä debyyttileffa Ali G:n dissatun bling bling –parodian edelle, mutta vain vaivoin – seuraavan leffan pitänee olla sitten Brunon tai Alin heiniä. (Ylä)femmaa ei lätkäistä nyt kehiin, mutta silti kohtuullisen kovat pojot.
