Moista kertoo tienvarsikyltti, kun Maissilasten pääpari Burton & Vicky karauttaa autollaan ohitse. Jos kyltin tekstin oletetaan pitävän paikkansa, on Nebraska sangen paskamainen paikka. Kuitenkin lie parempi ajatella, että veikeää huumoria siinä vain viljellään: ei kai verenhimoisten lapsukaisten täyttämä kylä voi olla nice, saati nicest.
Maissilapset perustuu Stephen Kingin vuonna 1978 kirjoittamaan novelliin Children of the Corn. Lyhyen ja tuntemattoman käsikirjoittajauran tehnyt G. Goldsmith on parsinut lyhytstoorista puolentoista tunnin mittaisen kasarikauhupätkän, jossa ensimmäinen tunti tuottaa mielihyvää (jos unohdetaan pakollinen kingismi eli typerästi liitetty autokolariosa), mutta loppu pistetään tuttuun tyyliin överiksi.
Leffan alkutaipaleella Maissilapset tarjoaa yhden tai kaksi oikeasti riipaisevaa kohtausta ja puhuttelee katsojaa leikkiessään uskonnon ja harhaoppien rajamailla. Viihtyvyyttä piisaa ja ilmassa leijuu maissintuoksun lisäksi pieni omaperäisyyden tuoksahdus – King näyttää sittenkin luoneen taas toimivan aiheen. Lapsisaarnaaja Isaacin äänessä on jo oma ilkeä vivahteensa ja kuin tyhmää teinipahista näyttelemään tehdyn nuoren Courtney Gainsin virne sopii maissipeltojen synkkään maisemaan. Pääosaduosta ja etenkin Peter Hortonista ei katsojan epäonneksi löydy mitään hyvää sanottavaa. Jotenkin kohtaus, jossa Hortonin tulkinta fyysiselle kivulle menee jotakuinkin “kah, rinnastanihan pursuaa verta, hymyilenpä hetken aikaa eri tavalla, josko se sitten siitä”, kruunaa tollomaisuuden. Eikä Terminaattoreista tutun Linda Hamiltoninkaan suoritus ole muuta kuin tahra pitkässä filmografiassa.
Hyvänmatkaa Maissilapset on siis matkalla kohti kohtalaista viihdyttävyyttä, mutta tunnin kohdalla niin tarinan kuin ohjaaja Kierschin konseptit sekoavat ja loppu on silkkaa komediaa. Vatsanpohjaa kutkuttaa naurun vuoksi, vaikka tarkoitus kai olisi pelätä. Tai edes nauttia elokuvasta. 80-luvulla lapsenkengissä (heh, lapsukaisista ei Gatlinissa todellakaan päästä eroon!) kulkenut tehostepuoli ei auta asiaa höpsöine punaisine efekteineen.
Loputtomassa maissimeressä tai harhaoppien varassa murhaavissa lapsissa olisi ollut aihetta enempäänkin, mutta tähän on nyt tyytyminen. Puolivälissä päähän pompanneen mielikuvan positiivisesta ylläristä saa tunkea roskakoriin ja todeta, että Maissilapset on kehnohkon maineensa veroinen. Toisaalta tuntuisi pahalta jättää onnistuneet osa-alueet palkitsematta vain siksi, että leffan kliimaksi ei toimi. Peltojen ylle kohoavat uhriristit ja säveltäjä Eliaksen vähän kaikkialta kopiova tunnari ansaitsevat oman pienen osansa. Niidenkin bonuspojojen jälkeen Maissilapset on heikko leffa. Toisaalta, ei kai näin halvalla tehty elokuva voisi olla nice, saati nicest.
