1960-luvun loppupuoli oli hippien aikaa, ja tuon aikakauden hengen, nuorison ja yhteenkuuluvuuden ikoneista Woodstock on varmasti se kaikkein tunnetuin ja nostalgisin rock-tapahtuma, joskaan se ei ihmismäärältään ollut aivan suurin. Samoihin aikoihin rapakon takana Englannissa pidettiin peräti kolmena peräkkäisenä vuonna (1968, -69 ja -70) massiiviset festarit, joista viimeisin on tiedettävästi tähänkin päivään saakka suurin Iso-Britanniassa pidetty musiikkitapahtuma. Amerikanserkkuunsa verrattuna Wightin tapahtuma ei kuitenkaan koskaan oikein saavuttanut sellaista kansainvälistä mainetta ja historiallista arvoa, mikä osaksi johtui Michael Wadleig’n vuonna 1970 valmistuneesta Woodstock-elokuvadokumentista, joka jopa voitti aikoinaan Oscarinkin. Wightsaaren festarialueen ympärille rakennettiin suurella työllä tanakat muurit pitämään ihmismäärän kuosissa ja takaamaan hyvät lipputulot – tätähän ei esimerkiksi Woodstockissa toteutettu osaksi pelkän poliittisen sanoman ja järjestäjien reiluhenkisten asenteiden vuoksi. Huolimatta myös Wightin festivaaleihin liittyvistä perusongelmista (mm. ruoka ja WC:t) itse musiikillinen tarjonta oli vähintäänkin yhtä korkeatasoista kuin Woodstockissa. Kuuluisimmista nimistä mainittakoon Jimi Hendrix, The Doors, Jethro Tull, Chicago, Miles Davis, Joan Baez, Moody Blues, Donovan, Ten Years After ja tietysti The Who.
Näihin aikoihin elettiin musiikillisia murroskausia monessakin mielessä. Myös The Who -yhtye koki 1960-luvun loppupuolella merkittäviä muutoksia ja itsekin tunnustaudun diggaavani erityisesti tämän aikakauden Who:ta, vaikka he toki pysyivät loistavina aina rumpali Keith Moonin kuolemaan saakka. Monet yhtyeen vanhemmat biisit, kuten esimerkiksi I Can’t Explain ja My Generation, istuvat yllättävän nasevasti tähän raskaaseen, Heavy Metal -elementtejä uhkuvaan kovaan rokkityyliin. Wightin keikka pyörähtää yhtyeen osalta käyntiin loistavalla Heaven and Hell -kappaleella, jota tyypit käyttivät noihin aikoihin eräänlaisena lämmittelykappaleena keikoillaan. Hieman alle puolet settilistasta koostuu Who:n vanhemmasta tuotannosta, sinkkulohkaisuista, Live At Leeds -albumista sekä parista levyttämättömästä numerosta. Loppupuoli onkin omistettu sitten kokonaan Tommy-albumille, jota yhtye esitti tuolloin viimeisiä kertojaan.
Wightin keikkaa on yleisesti kehuttu The Who -yhtyeen yhdeksi parhaimmista, eikä tämän kiekon katsottuaan todellakaan ole vaikea ymmärtää miksi. Kaverit heittävät lavalla sellaista settiä, että heikompiosaisia pyörryttää. Pete Townshend kokovalkoisissa haalareissa punainen Gibson SG -kitara käsissään, basisti John ’thunderfingers’ Entwistle hullunkurisessa luurankoasussaan, solisti Roger Daltrey legendaarisine mokkahapsuineen ja rumpali Keith Moon kaikessa kukoistuksessaan tarjoavat sellaisen rock-annoksen, jota henkilökohtaisesti tulen nauttimaan vielä monet monituiset kerrat. Yksinkertaisesti upeimpia live-esityksiä mitä olen nähnyt.
Settilista:
1. Heaven and Hell
2. I Can’t Explain
3. Young Man Blues
4. I Don’t Even Know Myself
5. Water
6. Shakin’ All Over / Spoonful / Twist and Shout
7. Summertime Blues
8. My Generation
9. Magic Bus
10. Overture
11. It’s a Boy
12. Eyesight to the Blind
13. Christmas
14. The Acid Queen
15. Pinball Wizard
16. Do You Think It’s Alright?
17. Fiddle About
18. Go to the Mirror
19. Miracle Cure
20. I’m Free
21. We’re Not Gonna Take It
22. Tommy Can You Hear Me?
nimimerkki: Low Rider
