Elokuvilla on tapana esittää jonkinlainen kehitystarina. Kehitystarinassa rikki mennyt paikataan, kipupisteet hoidetaan kuntoon ja kaaos kiikutetaan pois tai lakaistaan vähintäänkin siivoon kasaan piiloon maton alle. Väljähtyneet ihmissuhteet ovat rikkinäisistä asioista useimmin tarkastelun alla. Saksalaisesta Soul Kitchen -draamakomediasta raikkaan tapauksen tekee se seikka, että siinä ihmishahmojen kanssa kilpaa kehittyvät tapahtumapaikkana toimivan ravintolan ruokatarjonta ja yleinen meininki.
Soul Kitchenin alkuasetelmissa riittää kaaosta. Ravintolanomistaja Zinos Kazantsakis (Bousdoukos) tarjoilee asiakkailleen hutaisemalla tehtyä pikaruokahöttöä, terveysviranomainen vaanii oven takana ja siinä sivussa reistailevat niin terveys kuin suhde kaukomaille suuntaavaan Nadine-tyttöystävään (Roggan). Rahattoman ja kaidalta polulta eksyneen veljen kommellukset ovat oma sivuraiteensa arveluttavaksi kääntyneessä arjessa. Zinosin ja katsojan onneksi tapahtumaketjut lähtevät dominopalikkaefektimäiseen liikkeeseen, ja liike synnyttää keittiöön sielukkuutta. Eniten sielua tarinaan tuo temperamenttinen mestarikokki Shayn (Akinin aiemman Suoraan seinään -leffan pääosamies Birol Ünel), jonka myötä Zinosin ravintola on ensimmäistä kertaa lähempänä oikeaa kokkia kuin streptokokkia.
Vuonna 2009 valmistunut elokuva edustaa monessa mielessä viime vuosikymmenen lopun hipsterismiä. Miljöönä toimii vaihtoehtomusiikkimekka Hampurin laitakaupunkialue ja pääosassa loistavat ruoka, juoma, musiikki ja keski-ikäisyyttä lähestyvien nuorten aikuisten urbaani herääminen omalaatuisuuden tavoittelemiseen. Pääosin saksanturkkilaisin voimin (alkaen turkkilaiset sukujuuret omaavasta saksalaisohjaaja Fatih Akinista) tehdyssä ja Udo Kierillä vahvistetussa elokuvassa yleisilme on niin kohdillaan, ettei yksi kirotun yksiulotteinen ja hiuksensa valkaissut bisnesmiespahis onnistu säröttämään kiiltävää kuoren kirkasta värimaailmaa, saati suorasukaista sisältöä, jonka yllä leijailee hieman tarantinomaisesti letkeä ja sulokas soul.
Soul Kitchen on huolettomasti etenevä, vuoroin nousuhumalaista ja vuoroin krapulaista huumoria viljelevä sekä ehdottomasti hyvän mielen elokuvien laariin itsensä tukevasti asetellut eurokomedia. Akinin filmografiaan se muodostaa yhtä oleellisen osan kuin Berliinin kultaisen karhun kaatanut Suoraan seinään.
