Kun porukalla alettiin alkuillan leffaa miettiä, niin hyllystä tarttui koneeseen, jo meikäläisen kerran katsoma, cittarin alelaarista viime vuonna ostettu Mindhunters. Eka katselukerta oli iskenyt allekirjoittaneen pääkoppaan Renny Harlinin parhaan leffan tittelin. Vaikka rainan murhatavat olivatkin muutamissa otteissa vähän liioiteltuja ja näyttelijäkaartista löytyi nimiä, jotka eivät tuolloin aiemmin, eivätkä nytkään sano minun korvissa paljon mitään, niin oli Mindhunters kelpo viihdettä ja edusti mielestäni vuoden 2004 jännäreiden parempaa puolta.
Kourallinen FBI:n kasvatteja lähetetään viikonlopuksi salaperäiselle saarelle näyttämään taitojaan viimeisen kerran ennen arviointia, jossa heikoimmat karsitaan järjestöstä. Kyseinen saari on siis mesta, jossa ei ole ihmisiä, mutta FBI:n pomot ovat asettaneet sinne etukäteen ?kuolleita? nukkeja joiden murhatavat olisi tarkoitus selvittää. Aivan silmä kovana en alkusepustusta seurannut, mutta itse leffan myöhempien tapahtumien tarkkailuun ei se juuri kostaudu katsojalle. Saarellahan sitten alkaa henkilöitä jengistä yksi kerrallaan kuolla ja Kymmenen pientä neekeripoikaa-tyyliin aletaan tästä epäillä muita seurueen tovereita.
Harlinin nimi ei maailmalla enää paljoa myy (jos koskaan on hirveästi myynytkään), mutta onneksi tässä pääsi suomenpoika yllättämään positiivisesti taidollaan pitää jännitystä yllä. Yliluonnollisia juttuja tapahtuu aikalailla, mutta haudanvakavasti kukaan Rennyn leffoja tuskin seuraakaan. Virvokkeita ja naposteltavaa sopii leffan aikana nauttia, eli uudesta Se7enistä ei todellakaan ole kyse, vaikka tuon aloittaman sarjamurhaajabuumin jälkeläisiin tämä selvästi kuuluukin. Perinteiset Suomi-viittaukset toki löytyvät, mutta eivät ne samalla lailla ole esillä, kuin ukon aiemmissa leffoissa.
Kuten Harjolan Deep Blue Seassa, on Mindhuntersissa suurimmat Hollywood-nimet (tässä tapauksessa Val Kilmer ja Christian Slater) ovat jätetty taka-alalle ja esiin on työnnetty niitä tuntemattomampia heppuja. Itse en juuri tästä ratkaisusta pidä, mutta onneksi Rennyn luottomies LL Cool J pysyy messissä suhteellisen aktiivisesti. Vaikka ei LL mikään huippunäyttelijä olekaan, niin selvästi keskivertoa parempi roolisuoritus tämänkaltaisessa pätkässä on nyt kyseessä.
Kässäriä olisi näin herkullisesti aiheesta voinut muokata vähän parempaan ilmapiiriin, mutta kotimaan miehen hyppysissä ei sekään aivan puurolta vaikuta. Musiikkipuoli hoituu ihan keskiverron oloisesti, mutta MTV-tyyliset, nykyajan muotiin ilmeisesti kuuluvat kamerakikat hieman ärsyttävät, mutta Buranan ottamista ei tarvitse tällä kertaa onneksi harkita (kuten edellisen katsomani leffan, 25th Hourin kohdalla meinasi käydä).
Jotain yhteenvetoa olisi näin loppupuolelle hieman ilmeisesti kasattava. Harlinin paras ohjaustyöhän meikäläisen mielestä tässä nyt olisi, vaikka tämä ei kovalta titteliltä kuulostakaan niin trillereiden ystäville selvästi keskivertoa parempi kuva on nyt kyseessä. Hyvää viihdettä, mutta ei sen enempää.
nimimerkki: JohnRambo
