Joulunpyhien iloksi näytetyissä uusimmissa Poirot-filmatisoinneissa nähtiin sekä pistämätöntä perinnettä että outoa syrjähyppelyä lumipenkkaan. Idän Pikajunasta erikseen, mutta kyllähän Kellot tikittivät hyvin klassisesti, eikä se Poirot-ympyröissä ole lainkaan huono asia. Me haluamme nähdä 30-luvun epookkia, me haluamme nähdä neuroottisen ja hienostelevan Poirotin, me haluamme nähdä sekä murhan että ratkaisun perinteisen kaavan mukaan. Tätä kaikkea, sekä vieläpä lähestyvän maailmansodan viileitä tuulia brittiläisessä rannikkokaupungissa tarjoaa vuonna 2009 valmistunut Kellot.
Sukkela silmänisku aiempaan saadaan, kun mysteerin aluksi luutnantti Race (Tom Burke) ottaa yhteyttä belgisalapoliisiin isänsä (eversti Race, Kuolema Niilillä) suosituksesta. Ja kyllähän yhteydenotolle aihetta onkin: ensin sotasuunnitelmat katoavat merivoimien bunkkerista vakoojien taskuun ja sitten sokeutuneen naisen kotoa löytyy kuolleena tunnistamaton mies kellojen keskeltä. Liiaksi tapahtumia pikkukaupungissa kanaalin rannalla vain samanaikaiseksi sattumaksi ja soppa on valmis – kuin pedattu Poirotille!
Klassisen epäilyttäviä hahmoja löydetään oitis naapurustosta, mutta vahvin varjo lankeaa surusilmäisen sihteerikön Sheila Webbin (Jaime Winstone) päälle; siinä sivussa ja rinnallakin nuori luutnantti käy läpi omaa jaakobinpainiaan morsiamensa menettäneenä – välillä epäillen, välillä empien. Tunnistamatonta miestä ei sure kukaan ja amiraalikin on lähinnä käärmeissään linnoitusasiakirjojen katoamisesta kansallissosialistien kynsiin. Surua ja sielua elokuvaan tuovatkin omien hahmotaustojensa kautta oivat Burke ja Winstone, jotka yhdessä Poirotin kanssa muodostavat elokuvan ydinkolmikon.
David Suchet’n tulkitsema salapoliisi on taattua ja tuttua laatua – sanokaa mitä sanotte, mutta huumorin pilkahdus sopivissa määrin on istunut Poiroteihin loistavasti eikä nytkään tarvitse tältä osin pettyä. Poirot tuntuu usein tarvitsevan peilikuvan, joka on vetämässä mutkia suoriksi sekä aliarvioimassa aivosoluja, ja tällä kertaa osan saa paikallinen, paikallisesta oluesta kovasti pitävä poliisimies.
Oman kiehtovan tunnelmansa tuo lähestyvä suursodan uhka sekä toisaalta muistelot aiemmasta kahinasta: nyt taidetaan olla jo vuodessa 1939. Mutta vielä ennen suurempia selkkauksia ehditään käydä viivytystaistelu Poirotin sekä väärintekijöiden välillä. Motiivit ovat tämän konfliktin taustalla toisaalta yleisiä ja yleviä, toisaalta hyvinkin yksityisiä – jaloja tai ahneita, kuitenkin rikollisia. Kaatuneitakin tulee mutta rauha saadaan lopulta solmittua.
Tuoretta Poirot-herkkua saikin malttamattomana tovin odottaa. Peräkkäisinä sunnuntai-iltoina näytettyjen Kellojen ja Idän Pikajunan Arvoituksen vertailua on siis melko hankala välttää. Vertailu on osin epäreilua, sillä elokuvat tehtiin eri vuosina ja tyystin erilaisista lähtökohdista sekä tarinoista käsin. Eroa oli kuitenkin kuin talviyöllä ja kesäpäivällä: joku saattoi pitää erilaisesta Pikajuna-sovituksesta, minä kuitenkin nautin Poirotini perinteisenä murhamysteerinä kera pilkkeen ja aurinkoisen lopun. Nuoret näyttelijät toivat Poirotin rinnalle sopivaa raikkautta ja meri-ilman saattoi tuntea kotisohvalle asti. Mutta kuitenkin – onko kaikkein paras terä Suchet-Poiroteissa jo nähty aiemmin? Kellot soivat siltikin lopulta klassisen komeasti.
