Nykyelokuvan sanotaan olevan kriisissä. Väite on pahasti liioiteltu, sillä uusia visiönäärejä putkahtelee esiin tasaiseen tahtiin massakulttuurin laitamilla. Silti Transformersin kakkososaa katsellessa väitteen ymmärtää vähän liiankin hyvin. Transformers: Kaatuneiden koston voi jopa sanoa olevan nykyelokuvan kirojen summa. Ensinnäkin se pohjaa tunnettuun 80-lukulaiseen lelusarjaan, minkä myötä rainan otsaan on tatuoitu vahvasti oheistuotemarkkinoijan leima. Toiseksi se on jatko-osa, joka luottaa ulkoiseen olemukseen tarinan kustannuksella. Ja tunnettuun logoon laadusta tinkien. Kolmanneksi: se ei edes yritä. Se on tietoinen siitä, että komeat posterit, CGI-robotit ja (leffan kaikki toimivat kohtaukset summaava) traileri ajavat massat elokuvateattereihin. Viihtymään, kadottamaan kolmituntinen elämästään perusvarman vauhdin ja visuaali-ilottelun nimissä. Kenenkään ei tarvitse nauttia, kunhan elokuvasarja rullaa robottimaisen sieluttomasti yhden jakson eteenpäin ja tökkii samalla kassavirtoja tekijöiden suuntaan.
Joku voisi nyt kysyä, että voiko Transformersia syyttää tästä yrittämättömyydestä ja saman jo tuhat kertaa nähdyn räimeen sokeasta toistamisesta. Sehän on vain viaton viihdetuote, joka on täyttänyt taloudelliset maalinsa muiden päämäärien kustannuksella, miksipä siis vihata sitä. Kysyjälle voisi vastata, ettei kukaan tuota elokuvaraukkaa vihaa – niin kaukana se liikkuu alueelta, joka herättäisi mitään tunteita: fanitusta, saati vihaa. Se vain kelluu keskinkertaisuuden lahdelmassa, ankkuroituna, kapteeninaan Michael Bay, joka ei raha-arkussa kieriessään edes taida huomata, että on pukeutunut pellen asuun.
Kaatuneiden kosto kusee nilkoilleen heti nimestä lähtien. Kaatuneiden kostohan kuulostaa lähinnä maahan kampattujen vaivaisten raihnaiselta kostoretkeltä, ei kahden robottiklaanin väliseltä suurelta sodalta. Toisaalta, kamppailuleffahan se on. CGI-kamppailu siltä osin, mitä nyt jaksaa kornilta teiniromanssitarinaltaan irrotteluja ottaa. Ulkoisesti se voisi sentään loistaa, mutta kasari-Transformersien keskeltä aikuisiksi kasvaneiden tehostevastaavien robottinäkemykset eivät täysin vakuuta. Roboteissa on aivan liikaa yksityiskohtia ja näin ollen viimeistään taistelukohtauksissa kauniiksi aiottu jotenkin mössööntyy, sotkeentuu kaaokseksi. Ja hassua kyllä, moni sen kollegaleffa vetää pienemmillä rahamäärillä tehosteosastonkin komeammaksi. Käsikirjoituksesta on hankala sanoa, jäikö se käsikirjoittajien lakon takia jotenkin keskeneräiseksi, vai onko se loppuun asti punnnittu, mutta väärin punnuksin. Jokainen tietää, miten pahvinkevyille hahmoille käy, kun talonkokoiset robotit alkavat riehua.
Kaatuneiden koston lähtötilanteessa Autoboteista on tullut jenkkihallituksen operaatiokavereita ja ykkösosan sankaripoju Sam puolestaan lähtee opiskelemaan pimu Mikaelan jäädessä kotikulmille, lähinnä virittelemään webbikameraa. Vaan eipä kauaksi kotoa ehditä, kun ykkösosan haamu, tässä tapauksessa palanen maagista Allsparkia, pistää hommat vaikeammaksi. Kun vielä Optimus Primen porukan asema apulaisina kyseenalaistetaan ja paha tekee salakavalaa toista tulemistaan, seuraa pikaistetusti toteutettu Kaikki menee pieleen -vaihe. Siis tarinankerronnan tasolla. Elokuvallisesti tuolta tasolta ei missään vaiheessa nousta ylös.
Koska Kaatuneiden kosto on pääsääntöisesti suunnattu teini-ikäisille pojille ja Transformers-nostalgiaa poteville, leffa vitsailee levottomasti tietokonepelimäisten taistelukohtaustensa tauoilla ja naiset ovat Pojat on poikia -tarinoinnissa pelkkiä tissiobjekteja. Moinen ei genressä ole tietenkään mikään yllätys taikka uusi asia, mutta jotenkin Transformers pistää vielä pykälän verran paremmaksi zoomaillessaan ja kameranuollessaan Megan Foxia. Neiti muuten vetää lopputaistelun niin uskottavasti, että vitivalkoiset farkut likaantuvat vasta ihan aavikkoräjäytttelyiden ja -heittäytymisten loppumetreillä.
Soundtrack on leffan kaikkein huonoiten onnistuva osanen. Elokuvan taustalla tuntuu olevan auki jokin hittimusiikkia soittava radiokanava, jonka a-listalaiset muistavat sentään hempeillä pusuttelukohtausten ajan. Musiikki vaihtuu häiritsevällä tavalla ja oikeasti jylhiksi aiottujen kohtausten kohdalla ”radio” saa rätin suuhunsa ja tilalle vaihtuu kanavaimagoon täysin sopimaton ja Steve Jablonskyn säveltämä kovin zimmermäinen paatos, joka voisi toimiakin, ellei rätin ulos suustaan saaneella radiolla olisi niin kiire puskea uutta hittiartistia soimaan sinne taustalle. Oma komiikkalukunsa ovat ne sotaelokuvista tutut ratkaisut, joissa jättitulitukseenkin tulee herkistelymusan ja -replojen mittainen tulitauko, kun hyvis saa osuman. Anyway, summattuna: räjähtelyä ja sielutta vaeltavaa biisiklippilistailua kuunnellessa tulee jotenkin epätodellinen olo. Sitä vain haluaa kauas pois. Jonnekin sinne, missä robotit ovat muutakin kuin ajantuhlaajia.
Kaiken tämän jälkeen on todettava, ettei Kaatuneiden kosto ole maailman huonoin elokuva, vaikka itsensä kostomatkallaan kaataa robonaama edellä kuraan. Razziensakin se sai, koska oli menestyneistä ja tunnetuista kaikista typerin ja vajaavaisin. Kyllä sillä silti on pienet hetkensä. Turturro on valopilkku, Rainn Wilsonin pikkurooli on veikeä, eikä edes mukaan ympätty nolo autobottikaksosduo (hörökorvainen robotti!?!) tai Megatronin vaisuus onnistu Transformersien huikeaa potentiaalia ihan nollille vetämään: se todella paikoin viihdyttää! Lopputekstien kohdalla sitä silti huomaa, että kädessä olevan Transformers-mukin kasari- Optimus Prime on sisällökkäämpi kuin tämä aikamme vaatimuksiin rukattu nyky-Prime. Sillä on sisällään sentään teetä: nyky-Primellä ei mitään.
