Sateessa laulellaan ja yölliset verenlentoleikit ovat sitten NIIN hauskaa puuhaa, klassinen musiikki soi niin taustalla kuin päässäkin tunnusmusiikkia myöten, tulevaisuuden slangi vipattaa kielen päässä ja… ja kysehän on aikanansa paljon keskustelua herättäneestä Stanley Kubrick- elokuvasta, joka perustuu Anthony Burgessin kirjaan.
Kellopeliappelsiinin päähahmo on Alex DeLarge, joka viettää illat kolmen drugansa kanssa juomalla huumemaitoa, piesten vanhuksia, raiskaten naisia ja varastamalla kaiken minkä käsiin saavat. Alexin itselleen uskottelema johtajan asema saa tämän ystävät hylkäämään tämän ja pian poika heitetäänkin vahingollisen murhan vuoksi linnaan. Siellä hän saa kuulla tekniikasta, jolla ihmisestä voitaisiin tehdä kunnon kansalainen. Valitettavasti näin käykin ja sitä seuraavat tapahtumat saavat katsojan miettimään kenenkä puolella tässä nyt olisi: entisen sadistin vaiko tämän uhrien. Hassua on sanoa myös, että Alex tuntuu olevan kaikista elokuvan henkilöistä se pidetyin. Muut hahmot ovat sikamaisia ja ärsyttävät kirjaimellisesti sairaan paljon enemmän kuin Alex itse. Tämäkös tuokin sitä upeutta kyseiseen tarinaan. Aivan kuin katsoja huijattaisiin pääosan antisankarin taakse puolustamaan tätä.
Kellopeliappelsiini ei kuullu huonojen elokuvien listoille. Monien mielestä tämä “genretön” taidefilmi ei ole sopivaa näytettävää kenellekkään. Sci-fiksi luokiteltu sadistisen tulevaisuudenkuvan luova elokuva on kuitenkin sen nössöimmänkin katsottava edes kerran. Kenties Malcolm McDowellin paras roolisuoritus tulee esille täyden kympin kukoistuksessaan.
…Ja miksikö ei? Hänethän parannettiin, okei?
Faktaa on kuitenkin se, että heti kun alun punainen ruutu iskeytyy katsojan silmien eteen ja hypnotisoiva tunnari porautuu mieleen ja esittelee Alexin posseineen, ei voi kesken kaikenkaan paussille pistää näin komeaa esittelyä.
