Paineet kasvavat ja henkilökohtaiset probleemat lisääntyvät hurjaa vauhtia. Taloustilanne antaa rappeutumisen merkkejä ja Juniorillakin on omia ongelmiaan lain kouran kanssa. Paulie viruu vankilassa, jonka johdosta Christopher saa lisää vastuuta, mutta heroiini syö miestä. Ralphie on piikkinä kaikkien lihassa. Carmela alkaa viihtyä entistä enemmän Furion seurassa. New Yorkin pojat ovat taakkana, eikä Ginny Sackään näytä toivomiaan laihtumisen merkkejä. Koulu rasittaa Meadow’ta, eikä A.J. yhtään siskoaan enempää siellä viihdy. Tonyn ja Carmelan avioliitto on kariutumaisillaan. Tri Melfikin vain jauhaa sitä samaa. Kaiken lisäksi ankatkin tekevät lähtöään etelää kohti.
Tiivistunnelmainen perhekronikka imaisee mukaansa heti alusta alkaen ja kolmentoista jakson jälkeen katsoja alkaa laskea rahojaan seuraavan tuotantokauden ostoa varten. Sopranosin neloskausikin edustaa täydellisyyttä, vaikkei aivan kolmoskauden ennennäkemätöntä loistoa vastaakaan. Kuten edellisissäkin kausissa, kaikki on kiinni kokonaisuudesta, eikä homma toimi vastaavasti katsoessa jakson silloin tällöin, sieltä täältä, vaan ne pitää kaikki katsoa mahdollisimman tiiviissä tahdissa ja oikeassa järjestyksessä. Neloskaudesta ei löydy vastaavaa ylivoimaista ykkösjaksoa, kuten kolmannesta, vaan tällä kaudella painotetaan entistäkin enemmän kokonaisuuteen. Tosin kauden päättävä noin 70-minuuttinen Whitecaps-jakso käsittää sellaisen tunneskaalan, ettei vastaavanlaista tavaraa ihan puussa kasva. Whoever Did This taas on tavallistakin tiivistunnelmaisempi ja peräti piinaavan tehokas, eikä ole sisällöltäänkään mistään kevyimmästä päästä.
Vakavasta ja tavallaan raskaastakin aiheestaan huolimatta Sopranos sisältää reilusti poikamaista huumoria useassakin käänteessä. Pohjimmiltaan Sopranos voi joistakin vaikuttaa saippualta, mutta nerokas käsikirjoitus, loistavat näyttelijät ja monipuoliset hahmot peittävät lähtökohdat alleen tyystin, eikä suurinkaan kyynikko voi väittää Sopranosia Kauniiden ja rohkeiden jatkeeksi. Koska Sopranos on HBO:n tuotos, voidaan mafiosoiden maailma esittää asioita kaunistelematta ja katsojaa kosiskelematta/aliarvioimatta, eikä jokaisen jakson tarvitse loppua epäuskottavaan cliffhangeriin. Tunnelma on aitoa, eikä sitä yritetä keinotekoisesti kohottaa muka-jännien musiikkien avulla. Sopranos ei ihannoi rikollisuutta, eikä myöskään useiden peruskanavien tuotosten tapaan alennu osoittelemaan sormella sanoen: Rikollisuus on pahasta ja paha saa aina palkkansa, ottakaa lapset oppia. Ei. Kyse on realismista ja todellisuudessa paha ei aina välttämättä saa palkkaansa, mutta ahneella on kylläkin paskainen loppu. Perhe on tärkeää, mutta kumpi perhe nouseekaan mafian sedille etusijaksi, onkin sitten eri asia. Erimielisyyksiä selvitellään mieluummin voimakeinoin kuin verbaalisesti, mutta aina ei voi pääjehukaan toimia mielensä mukaan.
Näyttelijät hoitavat edelleen hommansa yhtä vakuuttavasti kuin ennenkin. Nuoret näyttelijät Robert Iler ja Jamie-Lynn Sigler parantavat taitojaan vuosi vuodelta. Dominic Chiance saa valitettavan vähän ruutuaikaa jättäen James Gandolfinille entistäkin enemmän tilaa. Edie Falco jatkaa samaa hyvin uskottavaa linjaansa kahden lapsen äitinä ja New Jerseyn ykkösnaisena. Michael Imperioli vakuuttaa entistäkin enemmän huumehöyryissä jatkuvasti olevana Christopherina. Steve Van Zandt, Tony Sirico, Joe Pantoliano ja Federico Castelluccio täydentävät loistavaa castia. Oikean elämän psykiatreilta kehuja saanut, Lorraine Bracco, jatkaa elämänsä roolissa yhtä vakuuttavasti. Sopranos on kaiken kaikkiaan kenties parhaiten näytelty TV-sarja, josta ei heikkoja lenkkejä löydy.
DVD on teknisesti tismalleen samaa laatua edellisten kausien kanssa eli keskitasoa, ekstrapuoli on tosin hieman vähäisempi.
Yksi TV-historian mahtavimmista sarjoista jatkaa voittoputkeaan vielä neljännelläkin kaudellaan. Meno on tiukkaa ja armottoman mukaansatempaavaa. Jos minulta löytyisi rohkeutta arvostella Sopranosin kokonaisuutta kuten elokuvaa, kyllä se löytäisi tiensä top-listani kärkipäähän kahden ensimmäisen Kummisedän luo kiikkumaan. Mutta koska monijaksoista sarjaa ei voi arvioida, eikä varsinkaan rankata elokuvan lailla, en sitä virallisesti tee. Neljäs kausi on tasoltaan suurin piirtein ykkös- ja kakkoskausien luokkaa, mutta jää aavistuksen kolmannen jälkeen. Kokonaisuuden arvioinnin voi hyvin kiteyttää A.J.:n sanoihin: Un-fuckin’-believable!
nimimerkki: The Wolf
