Australialaiseen bändimaailmaan sijoittuva Garage Days kertoo nimensä mukaan maineeseen ja mammonaan tähtäävän autotallibändin kuulumisista ja höhlästä managerista, jotka taistelevat samalla baareja valtaavia rahapeliautomaatteja vastaan. Ja siinäpä se sitten onkin, mielenkiintoista.
Auttamattoman avuton autotallibändi, jonka jäsenet koostuvat nuorisokulttuurin jokaisesta alalohkosta aina emosta punkkariin. Miten ihmeessä? Jokainen vähänkään nuorisoon, eli kahden kympin molempiin puoliin kosketuksissa oleva tietää, ettei tiukan kuppikuntainen kulttuurimme kykenisi siihen. Vaikka jokainen bändi väittää, että musiikin avulla murretaan rajoja ihmisten mielissä, niin se pätee vain erittäin harvoihin ja valittuihin, jotka ovat onnistuneet tasapainoilemaan kaupallisuuden ja henkilökohtaisen kutsumuksen välillä tarpeeksi hyvin. Kun nyt on kyse kevyttä poprockia soittavasta pumpusta suoraan kliseiden liukuhihnalta, niin ei ikinä. Käsikirjoittaja yrittää epätoivoisesti miellyttää kaikkia ihmisryhmiä, että ei jaksa välittää miten eri ihmisillä on erilaiset maut mitä tulee musiikkiin ja että nämä ihmiset hakeutuvat usein samanlaisten ihmisten pariin.
Käsikirjoitus yritti siis jujuttaa meitä ja epäonnistui varsin kiusallisin lopputuloksin, mikä vainoaa koko leffan loppuajan. Valitettavaa on, että ohjaajan ruorissa vipuja vääntelee myös sama heppu, eli Alex Proyas. Mitä ihmettä hänelle on tapahtunut? Miten egyptiläinen ohjaaja, joka loisti The Crowissa(on muuten Garage Daysin koteloiden mukaan komedia) päätyi australialaisen nuorisoleffan kelkkaan? Noh, musiikkivideotausta varmasti auttoi ja se näkyy lopputuloksessa. Pikaisia montaaseja toisensa perään ja roimasti pientä erikoistehostetilpehööriä, joilla yritetään hukuttaa katsojan tietoisuus pinnan alla porisevasta sekametelisopasta. Garage Days yrittää nimittäin aivan liikaa liian monella saralla: se aloittaa komediana, käväisee synkän draaman ja ahdistuksen rajamailla ja lopulta lopettaa rakkausleffana, mutta ei panosta siihen jo Salatuissa Elämissäkin nähtyjä parisuhdetorailuja enempää. Käteen ei jää kuin kasa ristiriitaisia fiiliksiä ja hieman hölmistynyt olo, kun hahmotkin jäävät kaiken muun roskan takia valitettavan etäisiksi.
Hyvä puoli Garage Daysissa on sen realistinen, mutta myös lohdullinen loppuratkaisu, joka nyökkää kunnioittavasti jokaisen, epäonnisen kaveriporukan energialla pidetyn bändin suuntaan, sillä vaatii tietynlaista sisua sanoa, että voittajia ihannoivassa maailmassa myös häviäjä voi tuntea itsensä pirun hyväksi. Mutta siihen ne hyvät puolet melkein loppuvatkin. Lukuun ottamatta kivasti yliampuvia huume-episodeja ei muuta kivaa oikeastaan löydy. Kerran katsoo, jos kuulut bändiin, ehkä useamminkin.
