Chuck Norris, tuo miehisistä miehistä urhoollisin rintakarvat tuulessa tuuhottaen pyydettiin erään kerran mukaan Cannonin kaavailemaan Vietnamiin sijoittuvaan toimintapläjäykseen. Chuck päätti tarttua tehtävään, sillä tämä halusi kunnioittaa sodassa kaatunutta veljeään näyttelemällä amerikkalaista sankaria aiheesta kertovassa elokuvassa. Näihin aikoihin James Cameronin kynäilemä jatko-osa alkuperäiselle [movie=1982]Taistelija[/movie]lle oli vasta suunnitteluvaiheessa, mutta projektin pitkittyneen varainkeruun vuoksi leffan henki oli jo ehtinyt karata pullosta Cannonin ja Chuck Norriksen kaltaisten nimien vapaasti hyödynnettäväksi. Suoraa toimintaa onkin sitkeään eläneestä myytistä huolimatta Rambo-klooni eikä päinvastoin.
Sympaattisen karvaturrin esittämä Braddock elää muistoissaan yhä sotaa Vietnamin viidakoissa; unissaan mies palaa yö toisensa jälkeen hetkeen, jolloin Vietcongin sissit surmasivat tämän taistelutoverit. Unissaan Chuck päätyy uhraamaan itsensä ystäviensä puolesta vain herätäkseen keskellä yötä niin hikisenä kuin Chuck Norriksen kaltainen kaveri vain voi öisin herätä nähtyään unia silmittömästä väkivallasta. Poliitikot niin kotona kuin vieraissakin vakuuttavat viimeisenkin amerikkalaisen sotavangin vapautuneen jo aikoja sitten kommunistien verenpunaisista kynsistä – mutta Chuck Norris tietää paremmin. Yhdessä salakuljettajaksi ryhtyneen toverinsa kanssa miehinen Chuck päättää matkata rajan toiselle puolelle pelastamaan viimeisetkin jenkkisotilaat vihollisen käpälälaudasta.
Suoraa toimintaa on toisinaan luonnehdittu jonkinlaiseksi prototyypiksi klassisesta kasarivuosien lahtausleffasta, eikä luonnehdinta juuri vikaankaan mene, sillä Chuck Norriksen perinteiseen jäyhään tapaansa maailmaa parantavan superyksilön seikkailuissa ei juuri luoteja ja paukkupommeja säästellä: Suoran toiminnan virallinen body count on sadan tuolla puolen ja Chuck Norriksenkin viiden-, kuudenkymmenen luokkaa. Ronald Reaganin ja amerikkalaisen uusliberaalin eetoksen kyllästämässä miehisessä voimafantasiassa juoni olikin jo tässä vaiheessa vain tekosyy rymistellä kasvottomia vihollislaumoja matalaksi loputtomalla sarjatulella parta päristen, hiki ja kusi lentäen ja miehiset nännit jännityksestä jäykkinä.
Edellinen ei siis tarkoita, etteikö Suoraa toimintaa jättäisi positiivisella maskuliinisella sanomallaan jonkinlaista muistijälkeäkin. Slasher-leffoistaan ehkä paremmin tunnetun Joseph Ziton ohjaksissa varsinainen tarina on kerrankin ymmärretty pitää vähemmällä ja keskittyä vain suoraan räiskeeseen kaikenlaisen ydinasiasta katsojaa vieraannuttavan tunteilun sijaan olipa jälki sitten miten kliseistä hyvänsä. Vaikenemisen lain junan katolla käydyn taistelun kaltaista luovaa toimintaa ei Cannonin leffassa juuri nähdä, mutta Chuck Norriksen noustessa vedestä hidastettuna pystyssä sojottava ase kädessään valmiina tulittamaan katalasti räkättäviä vihollisiaan suoraan naamariin huomaa viimeistään itsekin nauttivansa Cannonin kuolemantanssin suomasta hurmoksesta kaikessa mielikuvituksettomuudessaankin.
Chuck Norris on oikeasti tosi kova jätkä ja Suoraa toimintaa viihdyttävää räiskettä. Mitään pintaa syvempää ei tällaisesta taideteoksesta kannata etsiä edes vitsillä, mutta tasapainoisena lajityyppinsä edustajana tästä pystyy helposti nauttimaan koska tahansa ilman miestä väkevämpääkin. Jos kaiken hölmöilyn lisäksi tästä nyt vielä jotain napinaa haluaisi keksiä, niin erilaisia stuntteja olisi toki saanut olla enemmän ja kaikenlaista tekemistä vetää vielä vähän överimmäksi, mutta silti kyseessä on helposti yksi vanhan karvanaaman uran onnistuneimmista leffoista – tällaisten vanhojen toimintapläjäysten kohdalla tietty kliseisyys kuitenkin on vain olennainen osa niiden toimivaa reseptiä. Cannonin ja Chuck Norriksen kaltaisen kaverin käsissä kuularuiskun laulun tuottamaa ihmiskehon läpäisevää hormonaalista euforiaa ei voikaan mitata edes Richterin asteikolla.
