Kun puhutaan hyvin erikoisista westerneistä, voi marginaalielokuviin tutustuneelle tulla helposti pelkkiä kääpiöitä sisältäneen The Terror of Tiny Townin jälkeen mieleen 1950-luvun hirviöelokuvilla mainetta niittäneen Jack Arnoldin blaxploitaatio-western Boss Nigger, joka on julkaistu Suomessa aikapäiviä sitten kahdella eri nimellä: Kaupungin kauhut, sekä Palkkionmetsästäjät. Fred Williamsonin kynäilemä tarina asettaa kaikki normaalit blaxploitaatio-elementit, kuten ilkeät ja vastenmieliset valkonaamat, runsaan soul- ja funk-musiikin, sekä erittäin viileän ja naisia miellyttävän alfauroksen hyvin epätavalliseen miljööseen tarjoten katsojalle yhden omituisimmista elokuvakokemuksista, mitä kuvitella saattaa.
Juoni kertoo kahdesta mustasta palkkionmetsästäjästä. Pääosissa nähdään käsikirjoittaja Fred Williamsonin esittämä, tylysti nimetty, Boss Nigger, sekä hänen apurinsa Amos. Näistä herroista tulee kuin sattumalta pienen ja eristetyn kyläpahasen sheriffejä, ja he alkavat jakaa valkoisen miehen kaupungissa mustan miehen lakia. Elokuva tarjoileekin näiden miesten jakamaa hyvin kylmää ja kulttuurisidonnaista oikeutta oikein olan takaa ja kaupungissa asuvat valkoiset oppivat äkkiä olemaan käyttämättä n-sanaa sekä tervehtimään arvon sheriffiä. Kylän suurin ongelma on kuitenkin pahamaineinen rikollinen, Jed Clyton, josta luvatun palkkion perässä kaksikkomme alun perin kylään saapuikin.
Elokuva tarjoilee kerrankin mustaa huumoria käsitteen kaikissa mahdollisissa merkityksissä ja vieläpä hyvin epäkorrektilla ja normaalikatsojan vieraannuttavalla tavalla, mikä tekee siitä pienimuotoisen helmen marginaalielokuvien ystävälle. Huumori rakentuu pitkälti typeristä orjavitseistä, niitä seuraavista epämiellyttävistä hiljaisuuksista, valkoisten sortamisesta ja vastaavista asioista eikä sitä voi kuvailla täydellisesti kuin esimerkin avulla. Eräässä kohtauksessa nimittäin Amos pidättää miehen, joka ei suostunut tervehtimään häntä kadulla. Kun mies maksaa takuunsa ja pääsee vapaaksi, tulee sheriffin toimistoon espanjalaisnainen, joka haluaa selvästikin vain Amosin housujen sisältöä. Tässä vaiheessa Fred Williamson saapuu paikalle, naurahtaa, ottaa takuurahat Amosin kädestä, lähtee niiden kanssa baariin ja toivottaa parille hauskoja hetkiä Amosin jo heittäessä vaatteitaan nurkkaan. Elokuvan pääkaksikosta siis luodaan sen liki 90-minuuttisen keston aikana erittäin korruptoitunut ja tyly, mikä toimiikin elokuvan eduksi, koska suurimmaksi osaksi Kaupungin kauhujen maailma on kylmä eivätkä ihmiset pärjää elleivät he aseta kovaa kovaa vastaan. Bossillekaan ei tuota minkäänlaisia ongelmia ampua aseetonta miestä lähietäisyydeltä kiväärillä naamaan, tai pitää hauskaa ampumalla roiston molemmat jalat hajalle ja heittämällä hänet sen jälkeen selliin mätänemään. Lisäksi sanottakoon, että kannattaa kiertää elokuva kaukaa, jos ei pysty nauramaan ajatukselle maassa makaavasta pikkupojasta, jonka päältä ilmeiltään ja eleiltään Kummelin Heikki Silvennoisen Gerhard Rihmakallo –sketsistä mieleen tuova roisto ratsastaa erittäin hidastetusti yhdessä elokuvahistorian omituisimmista kohtauksista.
Kun elokuvan koko maailmasta luodaan kylmä ja lohduton paikka elää, tuntuvat päähenkilöiden erittäin nihilistiset teot jopa oikeutetuilta. Siis silloin, kun ylivedetty tylyys ei aiheuta lähes sietämätöntä huutonaurua. Roskaelokuvaksi Kaupungin kauhut onnistuu myös poikkeuksellisen hyvin ottamaan kantaa rasismikysymykseen ja nimenomaan tuo roskaelokuvan status estää sitä ajautumasta liialliseen paatokseen tai nyyhkyilyyn, mihin suurin osa nykyisistä rasismikuvauksista väistämättä sortuu. Kuitenkin pääpaino pidetään hallitusti eksploitaatiossa ja B-elokuvista nauttivat ovatkin pätkän parissa kuin kotonaan. Kaupungin kauhuilta on turha odottaa loistavia näyttelijänsuorituksia, komeaa kuvausta, tai muutenkaan mitään tekijätiimin elokuvallista lahjakkuutta osoittavia arvoja, joten näitä ehdottomasti vaativilla on päässä vikaa, jos he luulevat nauttivansa elokuvasta.
Yksi suurimmista tekijöistä, joka erottaa Kaupungin kauhut normaaliwesterneistä epätavallisen päähenkilökaksikon lisäksi on sen soundtrack, jollaista ei enää koskaan tulla kuulemaan lännenelokuvassa. Leon Mooren säveltämä soundtrack koostuu lähestulkoon kokonaan soul- ja funk-musiikista, mikä antaa elokuvan äänimaailmalle erittäin raikkaan tuulahduksen ja tekee siitä enemmänkin kuin ikimuistoisen. Elokuvan tunnuskappale onkin erittäin tarttuva ja jää takuulla soimaan päähän pitkiksi ajoiksi. Sanoitukset totta kai kuvaavat Fred Williamsonin hahmon karskiutta ja ylivertaisuutta. Tunnusmusiikki onkin helposti yksi tunnistettavimmista kappaleista blaxploitaatio-elokuvassa ja ansaitseekin paikkansa siellä Curtis Mayfieldin Pushermanin sekä Isaac Hayesin Shaftin vierellä genrensä merkkiteosten joukossa.
Kaupungin kauhuja voisi nopeasti ajatellen sanoa erittäin epäkorrektiksi elokuvaksi, joka repii huumorinsa tabuina pidetyistä aiheista todella kyseenalaisin keinoin, ja onhan se tavallaan täsmälleen sitä, mutta juuri nämä seikat tekevät siitä nautittavan ja erikoisen kokemuksen. Sillä ei ole väliä, onko kyseessä vain mustien uhoamista, tahattomasti kantaa ottava rasismikuvaus, vai tekijöiden vision mielenkiintoinen ilmentymä, koska Kaupungin kauhut onnistuu herättämään ajatuksia vähintäänkin yhtä paljon kuin keskiverto rasismikuvaus ja olemaan tästä huolimatta aivan tajuttoman viihdyttävä. Onkin sääli, että nykyisin n-sanasta on tullut niin suuri tabu, että rasismia huumorin tai vastakkainasettelun kautta käsittelevät elokuvat tuomitaan saman tien. Elokuvatarkastamoiden kaksinaismoralismin vuoksi elokuvaa tuskin tullaan nimensä takia koskaan näkemään kunnollisena DVD-julkaisuna, joten halukkaat joutuvat turvautumaan joko erittäin harvinaiseen Suomi-VHS:ään tai Yhdysvaltalaisen Blax Filmin julkaisemaan todella huonolaatuiseen DVD:hen, josta paistaa joka nurkasta läpi sana bootleg. Tämä on sinänsä todella harmillista, koska hauska huumori ja tylyt toimintakohtaukset tekevät siitä yhden lajityyppinsä kirkkaimmista mestariteoksista, joka takaa roskasta nauttivalle katsojalle unohtumattoman puolitoistatuntisen, jossa ei niitä pirun valkonaamoja säästellä.
