Usean eri jalkapallojoukkueen fanipiireissä pyörii tuo tuttu slogani siitä, että masokismin pahin aste on olla kyseisen tiimin kannattaja. Samaa voivat sanoa myös Nora Roberts -leffasarjaa seuraavat tahot. Silti – on kyse sitten siitä taapertavasta pallopelijengistä tai konttaavasta jännärijatkumosta – onnistumiset tuntuvat epäonnistumisten putkessa sitäkin maittavimmilta.
Keskipäivän polte, wanhasta Gary Cooper -westernistä nimensä ottanut leffa, on se voitonhetki Nora-faneille. Ei tässä mikään sarjakärki tyyliin Uhrilampaat tai Phone Booth jää jalkoihin, mutta vierastasapeli haetaan monelta Hollywoodin ylimarkkinoidulta jännäriltä.
Futisvertaukset sikseen. Vuonna 2009 näitä naisenergiasta ammentavia Roberts-jännäreitä valmistui peräti neljän leffan sarja ja Keskipäivän poltteeseen irtosi pääosaan Lostin päätöskauden parissa touhunnut Emilie de Ravin. Ohjaajaksi taasen löytyi vaatimattomampaa jälkeä mm. Flight 93:n ja telkkusarjojen parissa tehnyt Peter Markle.
Naisvetoisissa suurissa tv-jännäreissä tahtoo usein olla ongelmana se, että samanaikaisesti 1.5 tunnissa sankarittaresta pitää muovata kovatahtoinen nainen, alati valmis perheen pehmeä perustuki ja se pakollinen lemmiskelykohtauskin komean miekkosen kera on istutettava kepeästi mukaan, jotta unelmoiva naisyleisö saa jännärivaatimuksensa täyteen. Siinä helposti itse pääjuoni vesittyy ja leffa etenee tahmeasti, lähinnä kahden pääepäillyn välillä poukkoillen ja sivuhahmonsa hyljäten. On turha väittää, etteikö suoraan telkkuun filmattu Keskipäivän polte tekisi myös juuri noita listaamiani asioita, jopa häikäilettömästi, mutta se välttää tahmeuden. De Ravinin tulkkaamasta Phoebe McNamarasta jopa rakennetaan ensimmäisen tiiviin viisiminuuttisen aikana rakastava yh-äiti, Bruce Willisin osaan istutettu sanavalmis panttivankineuvottelija ja epävarma rakkautta janoava nainen. Ja silti – kuten sanottua – koko 90-minuuttinen on helppo ja viihdyttävä kokonaisuus.
Aivan karikottakaan ei mennä, ei tosiaankaan. En tiedä onko syyttäminen Terri Koppin kässäriä vai alkuperäisteosta, mutta Phoebe kiskaisee keskellä leffaa niin yllättävän irtonaisen tempauksen, että pitää tarkistaa vaihtuiko leffa jotenkin lennosta toiseen. Vastaavasti loppukohtauksessa uskottavuuden akselit natisevat jo hieman, mutta ruusuisesti McNamara tietenkin taistoon käy – mukana pyörivät niin täydellinen poikakaveri Duncan kuin ”ällimäkpiilistä revitty bestis”, katkeroitunut alainen sekä torikammosta kärsivä äiti. Väitän, että noilla palikoilla 95 % jännärikäsikirjoituksista olisi hukannut suuntansa ja törmännyt leuka edellä yhden tähden merkkipallukkaan. Yllättävän pirteän ja nukkemaisen de Ravinin johdalla leffa kapuaa asteikon paremmalle puolelle – yltäen siihen kuuluun Löytöjä urea-altaasta -kategoriaan.
