Aina silloin tällöin kohdalle sattuu elokuva, joka saa katsojan miettimään asioita uudelta kantilta tarjoten uusia vastausvaihtoehtoja vanhoihin ja vaikeiksi havaittuihin kysymyksiin. Tällaisia elokuvia ei tule vastaan kovin usein, mutta silloin kun niin käy, on katselukokemus yleensä lumoava.
Keski-ikäinen Bob on todella kadoksissa. Itse asiassa hän on niin eksyksissä, että hänet voi löytää vain toinen yhtä hukassa oleva henkilö. Tähän huutoon vastaa nuori Charlotte, joka on Bobin tavoin varsin tyytymätön nykyiseen elämäntilanteeseensa. Yhdessä tämä epätodennäköinen kaksikko rakentaa aivan oman universuminsa keskelle Tokion miljoonakaupungin sykettä ja niin saa alkunsa vuosisadan rakkaustarina.
Ohjaaja Sofia Coppolan pienimuotoinen mestariteos Lost In Translation on ihastuttavan hiljainen ihmissuhdekuvaus kaikille meille, jotka haluamme nauttia pakollisen romantiikka-annoksemme tyylikkäästi tarjoiltuna. Elokuvassa ei ole mitään sen kummempaa juonta, vaan koko homma rakentuu yksinkertaisen kauniisti Bobin ja Charlotten ainutlaatuisen ystävyyden ympärille. Kyseessä ei ole kliseinen “nuori nainen saa vanhemman miehen pään pyörälle” -tyyppinen kuvaus eikä kyse ole myöskään puuduttavasta “vastakohdat täydentävät toisiaan” -asetelmasta. Bobin ja Charlotten kumppanuus ei omaa kovin monimutkaisia piirteitä, mutta silti se on varsin vaikea määritellä, sillä mitään seksuaalista tähän ei myöskään liity. Heidän välillään vallitsee parempi yhteisymmärrys mitä rakastavaisten välillä voisi koskaan vallita.
Coppola tunnetusti kirjoitti Bobin roolin varta vasten Bill Murraylle, eikä hän kertomansa mukaan olisi tehnyt leffaa, ellei Murray olisi suostunut mukaan projektiin. No kaikkien onneksi maestro sitten loppujen lopuksi hyppäsi kelkkaan. Murrayn nimi toi pienibudjettiselle elokuvalle uskottavuutta ja tunnettavuutta, kaiken muun hyvän lisäksi miehen poikkeuksellisen hienovarainen tulkinta poiki hänelle vinon pinon erilaisia pystejä ja ehdokkuuksia. Murray on kyllä kaiken ylistyksen ansainnut, eikä se Oscar-palkintokaan olisi mikään oikeusmurha ollut. On se vaan niin hienoa katsella, kun aikuinen mies antaa kypsän ja koskettavan roolisuorituksen.
Bill Murray on siis jokaisen kohtauksen ehdoton keskipiste, mutta persoonallisen kauniin Scarlett Johanssonin panosta ei missään nimessä voi väheksyä. Hollywoodin nykytarjonta nuorien naisnäyttelijöiden saralla on aika heikkoa, siksipä onkin mukava nähdä Johanssonin kaltainen karismaattinen esiintyjä loistovireessä. Neidin osaksi on ymmärrettävistä syistä jäänyt jonkinasteisen näkymättömän työn tekeminen, mutta lopputuloksen kannalta hänen suorituksensa on sanoinkuvaamattoman oleellinen.
Lost In Translation on hauska, mutta hupaisinakin hetkinä elokuvan surumielinen perusvire säilyy. Tämä on draamakomedia, jossa paino on selvästi sanalla “draama”. Melankolia on jatkuvasti läsnä ja lopulta kaikki eskaloituu äärimmäisen kauniiseen loppukohtaukseen. Kerrassaan upea elokuva! Mitä enemmän sitä pohtii, sen paremmalta se tuntuu.
nimimerkki: esimies
