Victoria ‘Vicky’ Page on nuori ballerina, jolla olisi mahkuja tanssitaiteen tähtitaivaalle. Tämän lahjan on huomannut diktaattorimainen balettimanageri Boris Lermontov, jolle taide on kaikki kaikessa. Mahkuja Vickyllä olisi tosin myös satumaiseen rakkauteen Julian Crasterin kanssa. Vicky haluaa molemmat, mutta se ei käy miehille laatuun. Lopullinen päätös kahden lemmen välillä on tehtävä ennen “Punaiset kengät” -baletin suuresitystä. H. C. Andersenin satuun perustuva taidetanssi kertoo tytöstä, joka saa jalkaansa omapäiset taikakengät ja joutuu tanssimaan kuolemaansa – mutta miten käy Vickyn?
Punaiset kengät sekoittelee fantasiaa ja julmaa realismia toisiinsa kiehtovalla tavalla, ja saa siten aikaiseksi ristiriitaisia fiiliksiä aiheuttavan, mutta sittenkin toimivan kokonaisuuden. Pääosien näyttelijät – Walbrook, Goring ja Shearer – on loistovalintoja, ja tekevät kaikki komean työn. Lermontovin hahmolle kunniamaininta.
Vaan täytyy myöntää, etten ole baletin ystävä ikinä ollut, ja se verottaa tällaisessa leffassa katselunautintoa paljon. Tanssimista tässä leffassa nimittäin nähdään, ja roppakaupalla! Keskivaiheilla nähtävä noin 20-minuuttinen, muistettava Punaisten kenkien baletti on toki kerronnallisesti hyvin oivaltavaa kamaa, mutta itse en kykene moista haukottelematta katsomaan. Myös pituutta on liikaa; kiinnostus ei jaksaisi pysyä yllä koko keston ajan.
Kuitenkin, hitaudestaan huolimatta vaikuttavaa ja yleissivistävää tsiikattavaa. Hieno esimerkki siitä, miten teatteri ja elokuva voivat paiskata kättä luoden jotakin uutta. Homma jättää paremman jälkimaun kuin katsellessa uskoisi.
