Danny Boylen räjäytettyä kauan uinunut zombipankki mainiolla elokuvallaan “28 päivää myöhemmin” virukset ja suurkatastrofit ovat olleet taas pop. Kalliimmalla tuotettuja hengenheimolaisia putkahtelee tämän tästä, mutta kukaan ei ole vielä tällä vuosituhannella pistänyt Boylea paremmaksi. I Am Legend kuulosti kuitenkin etukäteen vahvalta poikkeukselta: se perustuu Richard Mathesonin kirjaan, ajalta kun “Night of the Living Dead” oli vasta pilke George A. Romeron silmäkulmassa. Itse asiassa koko zombileffagenre on puolet velkaa Mathesonille. Ja sittenkin – tarinan uusin filmatisointi ei ole yhtään enempää kuin laskelmoitua surffailua zombibuumin aalloilla.
Itse en ole I Am Legendiä lukenut, mutta ymmärtämäni mukaan käsikirjoittaja Goldsman on ottanut alkuperäisteoksen suhteen melkoisia vapauksia. Eipä siinä mitään – leffa leffana – mutta kun uudet käänteet eivät yksinkertaisesti toimi. Tarinan lähtökohta on toki sama: Robert Neville (Will Smith) on New Yorkin ainoa asukas ihmiskunnan kohdattua katastrofin. Mehukkaasta ideasta rullataan hyvin leffaa käyntiin, mutta kerronta lässähtää puolivälissä ja luisuu lopulta kyyneliä lypsäväksi michaelbay-paatokseksi, joka aiheuttaa katsojalleen lähinnä myötähäpeää. Kirjassa tärkeä juonellinen jippo, josta myös koko teoksen nimi ammentaa mustan ironiansa, loistaa poissaolollaan. Sopiikin kysyä, miksei leffan nimeä olla saman tien rohkeasti vaihdettu sellaiseen, joka sopisi uuteen juoneen paremmin. Valinta tuntuu heijastelevan käsikirjoittajan epävarmuutta sen suhteen, pysyäkö uskollisena vai pyrkiäkö kehittämään jotain uutta.
Ehkä masentavinta I Am Legendissä on, kuinka se on tuotettu naurettavan isolla budjetilla ja näyttää silti teennäisemmältä kuin kengännauhabudjetilla tehdyt sukulaisensa. Apokalyptiset otokset autiosta New Yorkista ovat toki komeita, mutta leffalta putoaa uskottavuus heti kun nörttien vääntämät CGI-eläimet astelevat sieluttomasti kankaalle. Perässä seuraavat pian filmin pahikset, joita vaivaa sama falskius. Ei sillä, etteikö nykypäivänä kyettäisi tekemään uskottaviakin digitaalisia hahmoja, mutta olisiko todella tullut kalliimmaksi käyttää ihan oikeita ihmisiä ja eläimiä? Musiikkivideoistaan alunperin tunnetuksi tullut ohjaaja Francis Lawrence pelaa kovin varman päälle, eikä lopputuloksessa ole juuri särmää.
Elokuvan positiivisin yllättäjä on loppujen lopuksi Will Smith, joka vetäisee jämptit tomhanksit Cast Away -tyyliin, ollen kuitenkin samalla oma itsensä. James Newton Howardin score ja Bob Marley -biisit ansaitsevat nekin hatunnoston. Harmi siis, että lähes kaikki muu on melkoista tuubaa.
