Gatlin on uskonnollisen jämähtäneisyyden kehto. Sieltä ei Ethan Waten kaltaiselle lukiolaispojalle löydy muuta harrastusta kuin yhteisön kieltämien kirjojen ahmiminen, juokseminen sekä haaveilu pääsemisestä pois. Ei ainakaan ennen sitä hetkeä, kun Lena Duchannes astelee luokkaan uutena oppilaana. Uutena oppilaana kaikille muille paitsi Ethanille, joka on nähnyt Lenan unissaan jo kuukausien ajan. Siitä starttaa seikkailu, rakkaustarina ja yllättävän tiiviisti rakennettu laatuleffa nimeltä Lumoava kirous.
Kuten moni muu aikamme suurtuotanto, myös Lumoava kirous imee voimansa yliluonnollisesta. Paha ja hyvä taistelevat siellä, missä kerran unionin ja konfederaation miehet sotivat luodein. Taiat jylläävät ja järjen jyräävä Tunne kukoistaa. Voiko rakkaus voittaa suuren kirouksen, kyselevät kuiskien kauniin rujot maisemat, jotka ovat kuin jostain Burtonin klassikkoleffasta varastettuja.
Lumoava kirous yhdistelee palasia sieltä sun täältä, eikä silti kärsi omaperäisyyden puutteesta tai tilkkutäkkimäisyydestä. On ripaus Burtonia (goottiuskottavat maisemat, taikuus, kylän vastakkainasettelu, joka saa kaikki maailman Pahvi-Saletkin kätkemään sloganinsa) ja toinen ripaus Virgin Suicidesin teiniangstin valloittavuutta, teini-iän kiroilla marinoitua surumielisyyttä. Ulkopuolisuuden teema on vahvasti läsnä. Kiusatut ja massaan sopeutumattomat leffailijat löytänevät Lumoavasta kirouksesta itsensä, kun katselevat, kuinka yhteisö sulkee Lenan ulkopuolelleen tai kuinka Lena itkee erilaisuuttaan. Ja sitten on tietenkin se suuri ja mahdoton teinirakkaustarina, suoraan Romeon ja Julian käsistä viety. Ja tähän valkoihoiseen lihaa syövään heteromieheen täysillä iskenyt.
Leffaa eteenpäin puskevat hyvät näyttelijäsuoritukset ja yllättävän toimivat musiikkivalinnat. Soundtrackista vastaa itselle täysin tuntematon suuruus thenewno2. Teinipari on vakuuttava (tuota en ikinä olisi uskonut sanovani!). Ehrenreich on toki 23-vuotiaana tilkkasen epäuskottava lukiolaispojuksi, mutta toisaalta Arsi on nähnyt ysärin, jolloin koululaisikäisten roolit oli varattu kolmekymppisille. Joten annettakoon ikä anteeksi muuten pätevälle Ehrenreichille. Sen verran kätevästi murre luistaa miekkosen suusta ja kankaalle välittyy tunne tuppukylän suositusta urheilupojasta, joka on hieman outo. Alice Englert on hänkin uudempia kasvoja, mutta todennäköisesti tämän vuosikymmenen isoja nousevia nimiä myös. Taikasilmät räpsyvät ja rakkaustarina saa arvoisensa tulkin. Nuortaparia vartioi konkareiden joukko. Huikean Jeremy Ironsin karisma ei tahdo mahtua jättiscreenille ja pahisosastolla nähdään sinne harvemmin eksyneitä tähtiä: Kahden Oscarin Emma Thompson sekä nuorestaan iästään huolimatta konkareihin laskettava Emmy Rossum. Kumpainenkin onnistuu, vaikka Rossumin vamppihahmo onkin etäisimmäksi jäävä osanen, joka olisi vaatinut hieman hiomista kässärivaiheessa.
Beautiful Creatures -alkuperäisnimellä tunnettu leffa sisältää hurmaavia yksityiskohtia. Ohjaaja/käsikirjoittaja Richard LaGravenese on mm. päättänyt sisällyttää elokuvaan kohtauksen, jossa Ehrenreich kompuroi vuorosanoissaan lukiessaan rakkaalleen Charles Bukowskin runoa. Epäonnistuminen kääntyy symppikseksi onnistumiseksi. Samalla tavoin koko elokuva nostaa profiiliaan minuutti minuutilta kaiken saamansa negatiivisen palautteen jälkeen ja kasvaa oikeasti leffaksi, josta voivat tykätä muutkin kuin parikymppiset naisihmiset ja romanttiset runoilijasielut. Oikeastaan uskallan väittää Beautiful Creaturesin jäävän edustamaan tämän vuosikymmenen fantasiaelokuvaa paremmin kuin genrekollega Burtonin viime vuosien tekemiset. Olkoonkin että Kami Garcian ja Margaret Stohlin kirjaa surutta muovaavalle leffalle on ilmeisesti tekeillä jo jatko-osia ja jatko-osaputki saattaa pilata näin itsenäisen kokonaisuuden venyttämisellään. Mutta ainakaan ensimmäisen osan aikana ei tarvinnut vilkaista kelloon kertaakaan ja leffasalista ulos laahautuessa oli kumman euforinen olo.
Sitä paitsi leffa, jossa sanotaan Bukowskia jumalaksi, ei voi olla muuta kuin hyvä.
