Eihän se kaikkein lupaavin lähtökohta ole, kun Michael Bayn entinen avustaja ja DVD-ekstrojen tekijä ohjaa debyyttinsä mm. Kaikki rakastavat Raymondia –sarjaa kirjoittaneen naisen tekstin pohjalta. Mutta kun teemana on kertoa erilaisuuden hyväksymisestä raikkaan fantasiakomedian keinoin, niin ennakkoluulot sopii työntää romukoppaan.
Penelope kertoo samannimisen tyttösen elämäntarinan, modernin sadun, jossa nuori brittityttö (Ricci) saa niskaansa Wilhernien suvun ylle muinoin langetetun kirouksen: hän syntyy maailmaan siankärsän kera, eikä mitään voida tehdä kauneusleikkauksillakaan. Ainoa ratkaisu on löytää rinnalleen kaltaisensa. Ja siitäpä soppa syntyy, eletäänhän nykyisessä pinnallisessa maailmassa, jossa muuten satumaisen kaunis, rikkaan suvun fiksu edustaja joutuu kerta toisensa jälkeen hyljätyksi. Ei vain ostettujen sulhasehdokkaiden osalta, vaan mitä pahinta, epähuomiossa myös oman rakkaan perheensä suunnalta.
”Siaksi maskeeratun” Christina Riccin varaan rakennettu ja rennosti porskuttava Penelope tuo romanttisen komedian saralle kaivattua vaihtelua. Kerrontatapa ja koko tarinan absurdius keskellä brittihienostoa on kuin jostain Tim Burtonin upeimmasta elokuvasta, ja muukin keskivertoa komeammasta komediasta. Silti tosiasiassa leffassa kysellään vakaviakin asioita: olisitko juuri Sinä se, joka hylkää elämänsä rakkauden/mahdollisuuden yksittäisen ulkoisen haitan vuoksi? Siinä lie monelle itsetutkiskelunpaikkaa.
Leffa ei jää ryömimään tuo raskas kysymys lastinaan, vaan rullaa kepeästä käänteestä toiseen. Max Campioniksi esittäytynyt ja Penelopen elämään alkujaan siis huijauksen nimissä päätynyt peliaddikti (McAvoy) on elokuvan miespuolinen symppis ja lieron osa napsahtaa Simon Woodsille. Värikkäitä sivuhahmoja on iso liuta.
Elokuvan tuottajana toimiva Reese Witherspoon vetäisee pienen sivuosan itsevarmana neitosena, mutta suurempi saavutus hänelle on olla, se henkilö, jolla oli rohkeutta pestata Ricci pääosaan ilman koe-esiintymistä. Ricci vastaa heitettyyn haasteeseen ja tekee valloittavan roolisuorituksen. McAvoy komppaa ja molempien roolit on kirjoitettu niin, ettei epäilyttäviltä vaikuttaneisiin käännekarikkoihin törmätä. Jos leffa johonkin törmää, niin siitä itsestään pursuavaan hyvän mielen ilmapiiriin – siihenkin nautittavan pehmeästi. Lopputekstibiisi lyö viimeisen silauksen viihdyttävän yllättäjän ylle.
