Christopher Morris on tullut tunnetuksi brittiläisen TV-satiirin ohjaajana, näyttelijänä ja käsikirjoittajana, joka ei ole pelännyt tarttua kiistanalaisiin aiheisiin. Hänen ensimmäinen elokuvansa, vuonna 2010 ilmestynyt Four Lions, jatkaa samaa linjaa nauramalla 2000-luvun räjähdysherkimmälle aiheelle, terrorismille. Elokuva on satiiri viidestä brittimuslimista, jotka päättävät suunnitella ja toteuttaa itsemurhaiskun. Riz Ahmedin esittämä Omar on miellyttävä perheenisä, joka johtaa ystävänsä iskuun länsimaista yhteiskuntaa vastaan. Faisal (Adeel Akhtar) ja Waj (Kayvan Novak) ovat Rizin hidasälyisiä seuraajia, ja Hassan (Arsher Ali) roikkuu mukana, mutta on hieman vastahakoinen kuolemaan aatteen puolesta. Eksentrisin hahmo on Nigel Lindsayn esittämä Barry, valkoihoinen käännynnäinen, jolle uskon sijaan tärkeintä on anarkia. Matkan varrella suunnitellaan moskeijan räjäytystä rauhanomaisten muslimien kiihdyttämiseksi, tapetaan vahingossa Osama Bin Laden ja koulutetaan variksia itsemurhapommittajiksi. Lopulta satiiri yltyy lähes farssiksi terroristiehdokkaiden juoksennellessa ympäriinsä naamiaisasuissa pommit vyöllään yrittäen epätoivoisesti saavuttaa ikuisen kunnian.
Morrisin hahmot eivät ole marttyyrisankareita eivätkä uhkaavia vihollisia, vaan sympaattisia säheltäjiä, jotka eivät ole itsekään varmoja, mitä vastaan taistelevat ja miksi. He eivät ole yhteiskunnasta syrjäytyneitä, vaan esimerkiksi Omarilla on vakituinen työpaikka ja rakastava perhe. Hän käy ennen h-hetkeä ilmoittamassa miestään missiossaan tukevalle vaimolleen, että lähden nyt, nähdään sitten taivaassa. Omarin ääriuskovainen veli edustaa muslimien enemmistöä, joka tuomitsee radikaalit teot.
Elokuvaa katsoessa ei voi kuin nauraa kuolemalle, molemminpuolisille ennakkoluuloille ja muille tabuille. Four Lions on yhtä absurdin naurettava kuin maailman syyskuun 2001 jälkeen villinnyt terrorismin vastainen sota, johon se ottaa kantaa. Väkivalta on vastaus länsimaisen maailman ja muslimiyhteisön molemminpuoliseen hämmennykseen ja paranoidiseen pelkoon. ”Vihollinen” on hämärä käsite. Muslimiterroristit eivät olekaan vain Lähi-idän terroristileireillä joukkotuhoiskuja hautovia fanaatikkoja, vaan työkavereita ja naapureita. Terroristikokelaat taas haluavat tuhota länsimäisen vääräuskoisten elämäntavan, mutta mitä se lopulta tarkoittaakaan ja kuka pitää tappaa? Varmuuden vuoksi on parasta räjäyttää mahdollisimman paljon, vaikka sitten sokkona, ja lopulta omat kärsivät vähintään yhtä paljon kuin viholliset.
Four Lions kertoo siitä, mitä tapahtuu kun keinot nousevat tarkoituksen edelle ja tuho onkin lopulta ainoa päämäärä. Elokuva ei tee kenestäkään uhreja tai syyllisiä, vaan näyttää, että molempien osapuolten ruokkiessa toistensa vihaa kukaan ei voita. Elokuva on räväkkä yhteenveto 2000-luvun terrorismihysteerisestä ensimmäisestä vuosikymmenestä.
