Englantilainen luotsi John Blackthorne (Richard Chamberlain) ohjaa [I]Erasmusta[/I] kohti Japania. He todellakin pääsevät perille ja joutuvat vierasmaalaisina moukkina armottoman kohtelun kohteiksi. Kuitenkin Blackthorne, jonka nimi on liian vaikeaselkoinen japanilaisille on luotsina mittaamattoman arvokas, joten hänen nimekseen annetaan Anjin ja voimakas sotaherra Toranaga (Toshiro Mifune) aikoo hyötyä hänestä omassa sodassaan ja juonittelussaan Ishidoa (Noburo Kaneko) vastaan. Blackthorne paiskautuu politiikkaan, saavuttaa nopeaälyisyydellään Toranagan kunnioituksen ja hänen elämäänsä sulostuttaa rakkaus Marikoon (Yôko Shimada) ja hän vielä onnistuu lopulta ystävystymään nimeäjänsä, Omin (Yuki Meguro) kanssa ja pääsemään rauhaan maassa mitä repii sota ja verinen väkivalta on arkipäivää.
Minisarja tuntuu olevan kadonnut taito. Se on TV-tuotanto mikä kertoo yhden, selkeästi alusta loppuun menevän tarinan ja koska se todellakin ottaa tarinansa ja aiheensa vakavasti siihen palkataan erinomaisia näyttelijöitä. James Clavellin historialliseen fiktioon perustuva Shogun on juurikin sellainen. [I]Sengoku[/I]-aikakauden loppuun sijoittuva tarina kuvaa paitsi tehokkaasti kulttuurishokkia myös laajaa poliittista kähmäilyä. Riitaisien sotaherrojen lisäksi Euroopan likaisilla retkuilla on myös omat intressinsä ja kapteeni Ferriera (Vladek Sheybal) on paitsi leppymätön vihollinen myös häikäilemätön kun taas portugalilaisluotsi Rodrigues (John Rhys-Davies) suhtautuu virkaveljeensä kunnioituksella. Blackthornen ja Marikon rakkaustarina taas on täydellisen toimiva värittäjä kertomukseen ja ei kärsi yhtään päälleliimatusta hajusta. Mukana on myös raivokasta toimintaa, musta-asuisia tappajia ja tietysti [I]seppuku[/I]. Orson Welles lainaa äänensä kertojalle jonka pitää ajoittain selittää japaniksi puhuttujen kohtauksien sisältö. Tekstityksen puute on harmillinen kiusa vaikka Blackthornella onkin lähes aina tulkki saatavilla.
Richard Chamberlain on karismaattinen eurooppalainen ja pärjää ongelmitta roolissaan. Sisäistä myllerrystä on myös mukana ja ne eivät jää yhtään päälleliimatuiksi. Pitkä kerronta-aika sallii rakentaa Blackthornesta elävän, monipuolisen hahmon missä on jalomielisyyttä kuteb myös kiivasta omistautumista. Yôko Shimada ihastuttavana Marikona ei jää yhtään heikommaksi kokonaisuuden kannalta.
Kuitenkin se todellinen vahvuus, jokerikortti ja jyrätekijä on Toshiro Mifunen hirmuinen suoritus Toranagana. Hän huokuu luontaista ja harjoitettua karismaa ja auktoriteettia, on ajoittain rentoutunut ja hupaisa ja yrmeän ilmeen alla on kuitenkin piinkovaa poliitikkoa ja säälimättömän brutaalia valloittajaa. Esille tulee myös hänen hirmuinen julmuutensa ja vaarallisuutensa mikä tekee Blackthornen tunteiden ja tehtävän välisestä tasapainottelusta kiperää ja ja murjoo hänen käskyihinsä täydellistä ehdottomuutta. Lyhyesti sanoen Mifunen karisma on ylitsepääsemättömän suuri.
Mukana on siis hienoja näyttelijöitä ja nämä tekevät hienoa työtä. Kuvaus on kaunista ja lavastus vielä kauniimpaa. Komediaa on myös muistettu ottaa mukaan, mutta pääpainona on luoda kuva vuosisatojen sisällissodan runtelemasta maasta missä väkivalta on tunkenut ilkeät kouransa kaikkiin osiin ja mikä on useiden valtojen intressien kohteena. Toranagalla on siis muitakin kilpailijoita kuin Ishido. Heikkouksia on myös mukana. Keskivaiheilla tarina on hieman pitkäpiimäinen, vaikka kyseinen suvantovaihe onkin tarkoitettu Blackthornen ja Marikon henkilöhahmojen käsittelyyn. Tekstityksen puute myös vaivaa runsaasti, sillä Wellesin kertojaääni jotenkin tunkee päälle vaikka ääni on hyvä. Ajoittainen tylsyys on paha heikkous vaikka tarina pysyykin kasassa alusta loppuun ja likainen matkakumppani Vinck (George Innes) heittää riehakkaan reaktion.
