Euroviisujen voittohuumasta pillastunut Mr.Lordi päättikin nyt sitten filmata ikioman elokuvan. Vaikken pidä Lordista, ajattelin että onhan tämmöinen tapaus käytävä katsomassa. Ja olihan minulla elokuvasta edes jonkin sortin ennakkoluulot, jotka tämä elokuva osasi tyylikkäästi alittaa.
Juoni on ainoa asia joka elokuvassa voisi toimia: Joukko ihmisiä jää loukkuun sairaalan hissiin ja kun ovet aukeavat ei sairaalassa heidän lisäkseen olekaan enää ketään muita, jos ei lasketa kasoja ruumiita, sekä tätä Suomen omaa mahtibändiä Lordia. Niin, kuten sanoin, juoni voisi toimia, mutta kun ei toimi niin ei toimi. Elokuva onnistuu olemaan täynnä kliseitä, sekä tahatonta komiikkaa. Ne kohtauksen joiden pitäisi olla pelottavia, onnistuvat aiheuttamaan vain nauruntyrskähdyksiä. Hei, minkäs sille voi jos juuri jännittävimmällä hetkellä kulman takaa tulee kaikkien lasten suosikki, Setä Lordi ja sanoo pöö.
Ainoa plussa tässä filmissä oli suomalaismittakaavassa varsin hyvin tehdyt erikoistehosteet. Itse hirviöt ovat vain täsmälleen samannäköisiä, kuin olivat Euroviisuissakin, joten jos pidit sitä esitystä pelottavana tämä leffa voi säikyttää ainakin vähän. Ainoastaan noitakummitus Awa oli ikävännäköinen ilmestys leijuessaan ja huutaessaan sairaalan autioilla käytävillä.
Lopputuloksena varsin keskinkertainen tekele, joka toimii paremmin komediana kuin kauhuna, komedianakin huonosti. Elokuvasta jää paha maku suuhun, ja ärsyttävintä oli huonosti kirjoitettu dialogi, jossa hoettiin jokaisen kolahduksen kuuluessa: ”What the hell was that?”. Tuota lausetta on elokuvassa kuultava ainakin yli kymmenen kertaa.
Ja ainiin. Joku toinen katsoja teatterissa oli varmaan samaa mieltä leffan laadusta, joten hän lähti kävelemään teatterista pois kesken näytöksen, mutta ennen sitä pysähtyi valkokankaan edessä ja huusi: ”Hard rock hallelujaa!” ja näytti hevimerkkiä. Se oli ainoa asia, jolle sen näytöksen aikana taputettiin. Varsin näyttävä poistuminen.
